26.12.2012

Pimiö-ikävä

261212a
261212b
261212c Joululoma saapui ja muistutti siitä kuinka nopeasti syyslukukausi meni. Halailimme ja hyvästelimme toisiamme aivan kuin emme enää koskaan kohtaisi. Joulu tuli kaupunkiin äidin ja isän mukana ja katosi heidän lähtiessään. Nyt olen kaksi joulupäivää kuurannut yksin autiota liikettä lattiasta kattoon ja toivonut olevani missä tahansa muualla. Hukuttaakseni yksinäisyyden tunteen johonkin, päätin skannata joitakin pimiökurssin tuotoksia. Studiokurssi etenee vauhdilla, mutta opiskelisin mieluummin kellarikerroksessa kemikaalihöyryissä. 

Otin pimiöön mukaan vanhan filmin, jonka kuvasin Nikonin filmijärkkärillä Helsingissä keväällä 2011. En tuolloin saanut skannerin ja photoshopin läpi käyttämästäni filmistä paljoa irti, mutta pimiössä sen kanssa kokeilu oli huomattavasti miellyttävämpää. Oli hauska opetella antamaan saman kuvan eri alueille eri määrä valoa ja tehdä muitakin photoshopin rutiinijuttuja omin käsin ihan uudenlaisella innostuksella.

Asioiden käsillä tekeminen ja uusien konkreettisten taitojen oppiminen (mahtavien tyyppien seurassa) on ollut pääasiallinen syy siihen, miksi koko syksyn olen jaksanut olla onnellinen ja kiitollinen joka päivä. Vielä on puoli vuotta aikaa kerätä voimia, jotta jaksaa taas palata myös yliopistovelvollisuuksien pariin. 

16.12.2012

Kirjekavereita

161212a 161212c Läpi syksyn olemme teoriaopinnoissa keskittyneet omakuvaan ja oman taiteilijaidentiteetin pohtimiseen. Havainnollistavien kuvaesitysten kautta käsitykseni omakuvasta on mullistunut täysin ja kun toissaviikonloppuna käsillä olivat viimeiset päivät kurssin omakuvatöiden tekemiseen, päätin sukeltaa vanhan kotitaloni komeroihin. 

Tavoitteeni oli henkilökohtaisten tavaroiden kautta kertoa jotain yleistä ja tunnistettavaa lapsuudesta tiettynä aikakautena. Kaivoin esiin valtavan laatikon, joka on täynnä kirjeitä ala-asteen luokkakavereiltani. Kirjeissä itselleni merkitykselliseksi nousi lapsuuden lempinimeni ja se kuinka yhä erotan vanhat ja uudet ystävät toisistaan sen perusteella millä nimellä he minua kutsuvat. Mietin, että onkohan lasten kirjekulttuuri jo kuollut internetin myötä? Näin jälkikäteen ajateltuna olen onnellinen, että en heittänyt ainuttakaan kirjettä pois. Nyt aikuisena oli hellyyttävää lukea hyvän ystäväni kirjeestä: "Harmittaako sua Jossu, että dinosauruksia ei ole enää olemassa? Minua ei kai. Mutta oishan se elämä aika jäännää jos niitä olis."

Toista kuvaa varten pyysin äitiäni piirtämään ääriviivani paperille. Kuvan täytin lapsuuden suosikkileluillani, jotka kirjeiden henkisen pääoman rinnalla tuntuvat vain muovilta ja muistutukselta lapsuuden materiaalisuudesta.

2.12.2012

Pimiöleikkiä ja "miksi juuri minä?" -ajattelua

21212a 21212b 21212c Lumi ja pakkanen on saapunut "yllättäen" kaikki kuten jokainen vuosi. Kylmyyden ja pimeyden myötä myös inspiraatiolla on ollut tapana hautautua hetkeksi talviunille, mutta tänä vuonna se ei olisi opiskelumotivaation kannalta suotavaa. Poden huonoa omaatuntoa harvoista väsyneistä päivistä ja laiskoista hetkistä. En anna itseni olla epämotivoitunut, saapua Taideakatemialle myöhässä tai edes tulla kipeäksi. Joitakin viikkoja sitten eräs opettajistamme sanoi ruokapöydässä, että on täysin normaalia jos valokuvausopintojen alussa herää ajoittain "miksi juuri minä?" -tunteita. On helppoa alkaa kyseenalaistamaan sitä, että miksi juuri minä (kaikkien satojen hakijoiden joukosta) ansaitsen olla täällä. Ennemmin tai myöhemmin noista tunteista on pakko päästä yli ja keskittyä käyttämään ansaittu opiskeluaika parhaansa mukaan. 

Kun kertoo ihmisille opiskelevansa kuvataidelinjalla valokuvaa, asia herättää aina keskustelua tavalla tai toisella. Perjantai-iltana baarissa joku summasi lähiaikojen ajatuksiani provosoivasti: "No kerro minulle, miksi sinun kuvasi ovat taidetta, mutta minun eivät?" 

Yllä pimiössä syntyneitä töitä tältä viikolta. Hullaannuin ihan täysin lämpimän sävyisestä kuitupaperista ja siitä, että uskallan jo aika vapaamielisesti leikkiä vedostuksen kanssa.