25.6.2012

Ofelia

250612
Vilkuilin koko työpäivän hermostuneena kelloa. Laskin tunteja, minuutteja, vuokrattuja elokuvia ja päivän siivoushommia. Työvuoron loputtua kipitin sateessa tuhatta ja sataa valokuvausliikkeen jonoon. Tuttu henkilökunta tervehti iloisesti, ojensi kehitetyn negatiivin ja jäi totuttuun tapaan höpöttämään kanssani. Kotona avasin autuaana tietokoneen ja skannerin. Lopulta olin tyytyväinen vain yhteen juhannusfilmin kuvaan, mutta se into jolla odotin kuvien näkemistä auttoi taas läpi yhden sateisen päivän.

Havahduin viikonloppuna tajuamaan, että kesä on jo pitkällä. Samalla tajusin, että tästä kesästä ei tule erikoista. Tästä kesästä tulee ihan tavallinen kesä. Toisin kuin viime kesä se ei sisällä riemastuttavaa kiertomatkailua Britanniassa tai mitään muitakaan suuria suunniteltuja elämyksiä. Eksoottisin paikka jonne tulen kesällä menemään on Kemi, sillä koko kesä kuluu kukkaron nyörejä kiristellessä. Mutta olen varma, että talvella muistelen mitä onnellisimpana ihanan tavallisia kesämuistoja ja näen mielessäni meidät juoksemassa Finnkinon superpäivänä scifileffasta toiseen ja viettämässä juhannusta valtavan tammen alla paikassa jonne kukaan muu Ruissalossa juhannustaan viettänyt ei löytänyt. Näen itseni ihailemassa Tampereen sukulaisteni uutta kotia, maistamassa elämäni ensimmäisen kerran Ben & Jerry's jäätelöä ja siivoamassa Taideakatemian lähellä asuvan siskoni asuntoa pääsykoetehtävien jäljiltä. 

Festarikausikin alkaa viimein viikonloppuna, kun suuntaamme Kaisun kanssa yhden illan visiitille Helsinkiin kuuntelemaan Charlottea ja Reginaa. Tavallista, mutta ei sittenkään niin tavallista.

16.6.2012

Katastrofikuvia

160612a 160612b 160612c Kun toissailtana kävelin kotiin, päädyin jostain syystä muistelemaan seminaariluentoa reilun vuoden takaa. Seminaarissa käytiin paljon mielenkiintoisia keskusteluja uutiskuvien, erityisesti katastrofikuvien, eettisyydestä. Esiin nousi paljon pohdintoja siitä kuinka median kyllästämässä yhteiskunnassa emme enää usko kärsimyksen ja katastrofin todella tapahtuneen ennen kuin näemme siitä lähikuvan. Seminaari herätti paljon mielenkiintoisia kysymyksiä siitä mitä merkitystä katastrofikuvilla todella on ja mihin niitä käytetään. Onko niillä mitään merkitystä lehdessä siilinjärveläisten Pentin ja Anjan aamukahvipöydässä? Entä valtavalla taululla Benettonin mainoksessa? 

Kun saavuin kotiin, päätin viimein astua uudelleen Nizzan kuvakansioiden äärelle. Kuin itsestään kuvat alkoivat kuitenkin yhdistyä photoshopissa kuvitteellisiksi katastrofikuviksi. 

Pääsykokeiden jälkeen olen yrittänyt hukuttaa piinaavaa tulosten odotusta töiden tekemiseen, elokuvien katseluun ja kiireiseen kesätenttiin lukemiseen. Välillä huomaan vatsassa kutkuttavan tunteen, kun muistan kuinka hauskaa koetehtävien parissa oli.   

8.6.2012

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan...

080612 "Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan,
niin, miehiä, mitkä ei pelkää
työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinni,
ja joilla on sitkeetä selkää."

Terveisiä Turun Taideakatemian pääsykokeista. Yllä 6/9 kuvaa tehtävästä numero 5, "Ihmisiä". Päätin ennen kokeita, että näissä kokeissa on kyse itsensä ylittämisestä. Siksi julkaisen osan tämän tehtävän kuvista. Ahdistun aina aivan suunnattomasti kun pitäisi lähestyä tuntemattomia ihmisiä kameran kanssa. Tällä kertaa en vain pakottanut itseäni lähestymään tuntemattomia kadulla, vaan marssin pienen panikoinnin jälkeen suoraan Kakolan liepeillä olevalle rakennustyömaalle ja koputin työntekijöiden taukotilaparakin oveen. Parakissa vastassa oli useita kymmeniä ruokatauolla olevia hämmästyneitä silmäpareja. Esittelin pääsykoetilanteeni ja pyysin, että miehistä yhdeksän uskaltaisi tulla kuvattavaksi läheiselle koripallokentälle. Juoksin kentälle jännittyneenä odottamaan. Pian huomasin, että huvittuneita ja hämmästyneitä rakennusmiehiä alkoi valua paikalle kuvattavaksi. Lopulta juuri tämän tehtävän tekeminen osoittautui kaikista hauskimmaksi koitokseksi kokeiden aikana. Kun katson kuvia jälkikäteen melkein liikutun, sillä sain jakaa hauskan kuvauskokemuksen sellaisen ihmisryhmän kanssa, mikä omista lähtökohdistani oli mitä epätyypillisin valinta kuvauskohteeksi. (Kuvat ovat pieniä sen takia, että en tahdo jakaa täällä tunnistettavia kuvia ihmisistä, joilta en muistanut pyytää lupaa kuvien julkaisuun.)

Yleisfiilis kokeista on se, että koen antaneeni tehtäville kaikkeni ja rikkoneeni monia rajojani pysytellen silti itselleni uskollisena. Kun keskiviikkona sydän pamppaillen kävelin katsomaan jatkoon päässeiden listaa, hoin koko matkan puoliääneen omaa numeroani: "Kaksiseitsemänyksiviisikaksikuusiviisi, kaksiseitsemänyksi-viisikaksikuusiviisi..." Ja siellä se oli. Kaksiseitsemänyksiviisikaksikuusiviisi.