26.12.2012

Pimiö-ikävä

261212a
261212b
261212c Joululoma saapui ja muistutti siitä kuinka nopeasti syyslukukausi meni. Halailimme ja hyvästelimme toisiamme aivan kuin emme enää koskaan kohtaisi. Joulu tuli kaupunkiin äidin ja isän mukana ja katosi heidän lähtiessään. Nyt olen kaksi joulupäivää kuurannut yksin autiota liikettä lattiasta kattoon ja toivonut olevani missä tahansa muualla. Hukuttaakseni yksinäisyyden tunteen johonkin, päätin skannata joitakin pimiökurssin tuotoksia. Studiokurssi etenee vauhdilla, mutta opiskelisin mieluummin kellarikerroksessa kemikaalihöyryissä. 

Otin pimiöön mukaan vanhan filmin, jonka kuvasin Nikonin filmijärkkärillä Helsingissä keväällä 2011. En tuolloin saanut skannerin ja photoshopin läpi käyttämästäni filmistä paljoa irti, mutta pimiössä sen kanssa kokeilu oli huomattavasti miellyttävämpää. Oli hauska opetella antamaan saman kuvan eri alueille eri määrä valoa ja tehdä muitakin photoshopin rutiinijuttuja omin käsin ihan uudenlaisella innostuksella.

Asioiden käsillä tekeminen ja uusien konkreettisten taitojen oppiminen (mahtavien tyyppien seurassa) on ollut pääasiallinen syy siihen, miksi koko syksyn olen jaksanut olla onnellinen ja kiitollinen joka päivä. Vielä on puoli vuotta aikaa kerätä voimia, jotta jaksaa taas palata myös yliopistovelvollisuuksien pariin. 

16.12.2012

Kirjekavereita

161212a 161212c Läpi syksyn olemme teoriaopinnoissa keskittyneet omakuvaan ja oman taiteilijaidentiteetin pohtimiseen. Havainnollistavien kuvaesitysten kautta käsitykseni omakuvasta on mullistunut täysin ja kun toissaviikonloppuna käsillä olivat viimeiset päivät kurssin omakuvatöiden tekemiseen, päätin sukeltaa vanhan kotitaloni komeroihin. 

Tavoitteeni oli henkilökohtaisten tavaroiden kautta kertoa jotain yleistä ja tunnistettavaa lapsuudesta tiettynä aikakautena. Kaivoin esiin valtavan laatikon, joka on täynnä kirjeitä ala-asteen luokkakavereiltani. Kirjeissä itselleni merkitykselliseksi nousi lapsuuden lempinimeni ja se kuinka yhä erotan vanhat ja uudet ystävät toisistaan sen perusteella millä nimellä he minua kutsuvat. Mietin, että onkohan lasten kirjekulttuuri jo kuollut internetin myötä? Näin jälkikäteen ajateltuna olen onnellinen, että en heittänyt ainuttakaan kirjettä pois. Nyt aikuisena oli hellyyttävää lukea hyvän ystäväni kirjeestä: "Harmittaako sua Jossu, että dinosauruksia ei ole enää olemassa? Minua ei kai. Mutta oishan se elämä aika jäännää jos niitä olis."

Toista kuvaa varten pyysin äitiäni piirtämään ääriviivani paperille. Kuvan täytin lapsuuden suosikkileluillani, jotka kirjeiden henkisen pääoman rinnalla tuntuvat vain muovilta ja muistutukselta lapsuuden materiaalisuudesta.

2.12.2012

Pimiöleikkiä ja "miksi juuri minä?" -ajattelua

21212a 21212b 21212c Lumi ja pakkanen on saapunut "yllättäen" kaikki kuten jokainen vuosi. Kylmyyden ja pimeyden myötä myös inspiraatiolla on ollut tapana hautautua hetkeksi talviunille, mutta tänä vuonna se ei olisi opiskelumotivaation kannalta suotavaa. Poden huonoa omaatuntoa harvoista väsyneistä päivistä ja laiskoista hetkistä. En anna itseni olla epämotivoitunut, saapua Taideakatemialle myöhässä tai edes tulla kipeäksi. Joitakin viikkoja sitten eräs opettajistamme sanoi ruokapöydässä, että on täysin normaalia jos valokuvausopintojen alussa herää ajoittain "miksi juuri minä?" -tunteita. On helppoa alkaa kyseenalaistamaan sitä, että miksi juuri minä (kaikkien satojen hakijoiden joukosta) ansaitsen olla täällä. Ennemmin tai myöhemmin noista tunteista on pakko päästä yli ja keskittyä käyttämään ansaittu opiskeluaika parhaansa mukaan. 

Kun kertoo ihmisille opiskelevansa kuvataidelinjalla valokuvaa, asia herättää aina keskustelua tavalla tai toisella. Perjantai-iltana baarissa joku summasi lähiaikojen ajatuksiani provosoivasti: "No kerro minulle, miksi sinun kuvasi ovat taidetta, mutta minun eivät?" 

Yllä pimiössä syntyneitä töitä tältä viikolta. Hullaannuin ihan täysin lämpimän sävyisestä kuitupaperista ja siitä, että uskallan jo aika vapaamielisesti leikkiä vedostuksen kanssa.

24.11.2012

Pimiö

231112a2 231112b 231112c
Viimeiset viikot olen viettänyt säikkyen pimeästä vastaan tulevia luokkakavereita pimiöön johtavalla käytävällä. Olen myös siristellyt silmiäni kirkkaassa valossa, oppinut toimimaan punaisten lamppujen alla ja painanut pääni tyynyyn kemiat yhä nenässä tuoksuen. Ihmettelen miten paljon uutta olen ehtinyt harjoitella ja miten nopeasti aika kulkee, kun valot sammutetaan ja jäljelle jää vain suurennuskoneiden rätinä ja pimeydessä liikkuvien kanssakuvaajien ilon tai tuskan kiljaisut kemia-altaan reunalla. 

Olen myös joutunut harjoittelemaan oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja kuvaamaan mustavalkofilmiä. Yllä joitakin museossa kuvatun filmin harjoitusvedoksia, joita uskalsin kuljettaa Taideakatemialta kotiin. Kurssin tehtävänantona on "Valo ja ihmetys". 

Tuntuu aivan mahtavalta saada jotain aikaan omin käsin. Välillä huomaan ihan vähän kaipaavani yliopistotasoista lukemista ja kirjoittamista, mutta sitten vaihdan filmiruutua ja sukellan syvälle koevedosten tarjoamien mahdollisuuksien valtavaan mereen.

6.11.2012

Unikuvia/kuvaunia

banaanit_sRGB 051112b 051112c Digitaalisen valokuvauksen peruskurssi alkaa pian olla ohi. Pää on täynnä photoshopvyörytystä resoluutioista, väriprofiileista ja kaikesta muusta tärkeästä teknisestä nippelitiedosta. Käytännönläheisen kurssin kuvaustehtävä "Uni" oli aivan toisesta maailmasta. Tein tehtävän syyslomalla vanhempieni talon takapihalla. Pitkästyttävän loman aikana tutkin päivisin taloa ja etsin tavaroita, joilla jäljitellä surrealistista unimaailmaa ja erityisesti unien symboliikkaa. Iltaisin hämärän laskeuduttua heiluin ulkona kameran ja taskulampun kanssa harjoitellen pimeäkuvausta, sillä aiemmasta harjoittelusta huolimatta se tuntui vähän vieraalta. (Kuvista erityiskiitokset isälleni joka sateisena iltana piteli kärsivällisesti sateenvarjoa kamerani yllä ja äidille joka oli auttoi vanhan koiraherran kuvaamisen kanssa.) Viikon päästä pimiöön. En malta odottaa.

Ensi viikosta puheen ollen. Turussa olevien kannattaa osallistua torstai 15.11 Taideakatemian yö -tapahtumaan! Itselleni tämä on neljäs kerta ja tällä kertaa on ihana olla mukana opiskelijoiden puolelta. Me 1. vuoden valokuvaajat järjestämme paikan päälle töitämme esittelevän slideshown minkä pariin voi pysähtyä rentoutumaan kesken kierroksen. Tapahtumassa voi nähdä myös monia muita luovien alojen opiskelijoiden esityksiä, joten mikä olisikaan parempi tapa viettää torstai-iltaa kuin lähteä kiertelemään taideoppilaitoksena toimivalle sokkeloiselle köysitehtaalle? Lisäinfoa tapahtumasta löytää mm. TÄÄLTÄ!

31.10.2012

Ajatuksia unipäiväkirjasta

311012a 311012b 311012c
Olen viime viikot nukkunut unipäiväkirja tyynyni vierellä. Sekavien ja mielikuvitusrikkaiden unien ylöskirjaamisesta on syntynyt melkein pakkomielle ja usein mietinkin millaisia uniseikkailuja on hävinnyt vuosien aikana unohduksiin, kun en ole kirjoittanut niitä ylös. Unimaailman ajatteluun on inspiroinut tämänhetkinen digitaalisen valokuvauksen kurssi, jonka loppukritiikissä esitellään unien inspiroimia kuvia. Kaikista pisimmältä unelta tuntuu kuitenkin tämä koko syksy. Kuvittelin aina, että mediatutkimuksen opiskelu vieroittaa elävästä elämästä, mutta valokuvauksen opintojen parissa tuntuu kuin olisi hypännyt jonnekin ihan toiseen todellisuuteen. 

Yllä on mustavalkofilmille napattuja hetkiä eri paikoista parin kuukauden ajalta. Olen aivan ihastunut lainaamaani (mini?) Zenza Bronicaan, vaikka en edes ole yrittänyt kuvata sillä mitään varsinaista. Filmin kehittäminen itse on joka kerta vähän jännittävää, mutta itsevarmuus sitä ja montaa muutakin "valokuvausteknistä" asiaa kohtaan alkaa kohota. Alemman rivin kuvan laiturilla ovat luokkatoverini SOFIA ja MARIA

22.10.2012

Hullu nainen ullakolla

221012a 221012b 221012c
Olen pohtinut kuvaamiseeni liittyvää miljööriippuvuutta. Samalla kun päähän on ihana kerätä katalogia mitä kiinnostavimmista kuvauspaikoista, olen ajoittain ihan hukassa ellen kuvaustehtävän hetkellä tiedä tarkalleen mihin suunnistaa. Noin kuukausi sitten löysin kotitaloni ullakolta tyhjän huoneen joka oli samaan aikaan sekä hämärä että valoisa. Huoneen nurkassa olevasta kaapista löysin valtavan pölykerroksen peittämiä tilityslappuja ja vihkoja. Yllä olevissa kuvissa on yhdistelty suljinaikatehtävää ja omakuvatehtävää. 

Myös omakuvat aiheuttavat välillä harmaita hiuksia. Vähän aikaa sitten olisin tarvinnut itsestäni uuden passikuvan, mutta en vain saanut otettua itsestäni simppeliä mustavalkoista kasvokuvaa. Enemmän kuin taidosta, kyse oli totaalisesta innottomuudesta. Sen sijaan oli äärimmäisen helppoa lähteä aavemaiselle ullakolle ryömimään sen pölyiselle lattialle. Opettajan kanssa tapaamisella tulimme siihen tulokseen, että olen aika prosessipainotteinen kuvaaja. Matka on määränpää ja mitä pidempi, hankalampi ja pölyisempi se on sitä suuremmalla todennäköisyydellä koen saaneeni aikaan jotain. 

Ainiin, viikko sitten huomasin yllätyksekseni olevani suosikki taideblogini päivän taiteilija, joten pakko jakaa se ilo täälläkin. Blogiin valittuja ikivanhoja tuplavalotuksiani voi katsella TÄÄLTÄ.

14.10.2012

Oma maa mustikka ja mansikka

111012a 111012b 111012c Jotain makaaberia ja jotain kornia. Lauran letti, vasaralla murskattuja marjoja ja koulun studio. Yllä leikkiä videotykin rujolla valolla parin viikon takaa. Kiitos taas mitä mahtavimmalle ystävälleni Lauralle.  

Syysloma on koittanut, ensimmäinen kritiikki-istunto on pidetty ja viimeiset kuukaudet ovat hujahtaneet kuin sekunneissa. Nyt kun istun junassa ja katselen ikkunasta liikkuvaa syksyistä maisemaa, on hyvä aika summata ensivaikutelmia toteutuneesta unelmasta eli valokuvauksen opiskelusta. Mietin miten onnekas olen, kun saan elämässäni opiskella kahta oppiainetta jotka omilla tavoillaan haastavat kokoajan näkemään ja ajattelemaan maailmaa uusin tavoin. Kuten mediatutkimuksen kanssa, myös valokuvauksen opiskelusta on syntynyt kuva, että nyt saa keskittyä asiaan, jossa ajatukset eivät pääse sammaloitumaan, vaan edessä on loputon seikkailu. Valokuvauksen harrastamiseen verrattuna on ollut erikoista totutella ajatukseen, että luova energia ei ole enää jotain mikä pitää vain saada purettua jonnekin, vaan nyt se on jotain millä työskennellään ja harjoitellaan joka päivä. Valokuvaustehtävät pitävät kiireisinä, mutta en vaihtaisi niitä mihinkään muuhun. 

Leppävirralla on tarkoitus rentoutua, nähdä vanhoja ystäviä ja valokuvauksen avulla tutustua lapsuuden arkistoihin.

6.10.2012

Katkenneita ajatuksia feminiinisestä estetiikasta

061012a 061012d 061012c Olin suunnitellut tähän pitkästä aikaa jotain järkevää ja vähän analyyttisempää tekstiä. Sen piti käsitellä "feminiinistä estetiikkaa" tms., mutta aiheesta kirjoittaminen lyhyesti tuntuu täysin mahdottomalta. 

Yritän nyt kuitenkin tehdä sen vähemmän analyyttisesti. Olen suurimman osan elämääni elänyt poikatyttönä. Olen vihannut kaikkia kulttuurin naisellisiksi miellettyjä puolia ja "feminiinistä" estetiikkaa. Nuorena rakastin kylmiä ja miehisiä elokuvia, joissa naisellisuus (ja siinä samalla myös naiset) tallattiin lattianrakoon. Tuo viehtymys juontaa juurensa inhoon sitä naisten kulttuuria kohtaan, johon yhteiskunta meidät pienistä tytöistä asti kasvattaa. Yllättäen jossain vaiheessa aikuisena juuri tuo kulttuuri alkoi kiinnostamaan. Sukupuoli ei ole koskaan loppuun kaluttu aihe ja jos tulevaisuudessa pystyisin saamaan kuviin tuohon aiheeseen liittyvää tutkimuksellista näkökulmaa, olisin itseeni aika tyytyväinen.   

Tulevaisuutta odotellessa joitakin kuvia Kaisusta elokuun lopulta.

28.9.2012

Soudimme saareen

280912a1 280912b Muistelen kuvien kautta vielä hetken viimeviikkoista leirikouluamme Turun saaristossa. Toisena leiripäivänä soudimme pienelle kaljun kallion koristamalle saarelle, joka näkyi mökkimme merihorisontissa. Pelastusliivit jäivät sikinsokin kalliolle kun kahdeksan valokuvausopiskelijaa lähti kukin tyylillään valloittamaan saarta ja sen merinäköalaa. Kun saarella katseli ympärilleen näki yhden kuvaamassa paikan vähäistä kasvillisuutta, toisen nauhoittamassa luokkalaisista videohaastatteluja ja kolmannen ottamassa itsessään alastomia omakuvia meressä. On niin mahtavaa opiskella ja seikkailla, kun ympärillä on joukko niin taitavia ja ihania ihmisiä. 

Takana on raskas intensiiviviikko, jonka aikana on tullut perehdyttyä pimeässä valokuvaamisen erityispiirteisiin. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen elämässäni tuntuu olevan jokin selkeä viikkorytmi. Vaativien kuvaushaasteiden keskellä viikonloput tuntuvat aidosti viikonlopuilta. 

Yläkuvan blondeina MORTTI ja SOFIA.

23.9.2012

Luontohetki

230912a 230912b
Törmäsin kesällä kävelyretkellä sydäntä särkevään näkyyn. Pieni sorsanpoikien pesue oli joutunut kohtalokkaalle törmäyskurssille tietyömaan kanssa. Kaikessa kaameudessaan näky oli niin asetelmamainen, että en voinut olla tarttumatta kameraan. Kuva tuli puheeksi pari päivää sitten Turun saaristossa, joten päätin kaivaa sen esiin. 

Ensimmäinen kuva on tehtäväkuva luokan leirikoulusta. Kuvassa on lahjakas luokkatoverini SOFIA. Yövyimme pari yötä pienessä mökissä metsän ja meren välissä, kuvasimme itseämme ja toisiamme, tuijottelimme yötaivaalle etsien satelliitteja tähdenlentoja, puhuimme koulukiusaamisesta ja mielikuvitusolennoista, katselimme toistemme kuvia videotykillä ja kuuntelimme Charlotte Gainsbourgia. Mikä ihana yhdeksän hengen luokka täynnä mitä erilaisempia outolintuja.

12.9.2012

Taidetta oppimassa

120912a 120912b 120912c En osaa edes sanoin kuvailla kuinka nopeasti viimeiset viikot ovat hujahtaneet. Ei ole ollut päivääkään etten olisi oppinut edes vähän jotain uutta valokuvauksesta. Tänään oli päivä, jolloin opin viimein itse kehittämään oman filmini. Kuvaaminen on parin viikon ajan ollut ihanan rentoa ja kokeilevaa leikkimistä. On ollut mielenkiintoista hukuttaa hetkeksi päämäärätietoiset kuvausajatukset ja vain lähteä ulos ovesta vaeltamaan vailla selkeää määränpäätä tutustuen niin tuttuihin kuin tuntemattomiinkin kameroihin. 

Filmikuvaustehtävään valitsin haasteeksi mustavalkofilmin, sillä normaalisti tunnen itseni aivan orvoksi ilman värejä. Kannoin lainattua kameraa viikonloppuna mukanani Kulkulupa -tapahtumassa, joka mahdollisti pääsyn turkulaisten taiteilijoiden työtiloihin. Ylimmäinen kuva on kuvataiteilija Milja-Liina Moilasen työhuoneelta. Eilen nautin lämpimästä päivästä haahuillen Ruissalossa välillä kuvaillen ja välillä vain tuijotellen hymyillen tyhjyyteen. Kun hyppäsin bussista Ruissalon maantielle, näin metsässä sienestäviä nunnia. Harmikseni he kieltäytyivät nauraen kun pyysin heitä kuvaan.

1.9.2012

Höpsöjä tyttöjä

310812a 310812b 310812c Maanantai tuntui kesän viimeiseltä päivältä. Ilma oli lämpimämpi kuin pitkään aikaan. Työnsin pääni Kaisun vaatekaappiin ja valitsin hänelle asun. Lähdimme ulos ja kävelimme pitkin mutaista raapivien kasvien reunustavaa polkua, joka kuulemma myös sukkahousuja rikkovana polkuna tunnetaan. Ihailimme koskea ja suuntasimme kohti osmankäämiä. Matkalla keräsimme mukaan ruusunmarjoja vain jotta voisimme perillä talloa ne maahan. Jaksan vieläkin ihmetellä millaisia maisemia tästä kaupungista sattumalta löytää kun vain jaksaa aikansa vaeltaa. 

Nukun yöni huonosti, sillä aina kun suljen silmäni pääni sisäinen sulkakynä alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja Taideakatemian orientaatioviikolta. Kadulla haluaisin pysäyttää jokaisen vastaantulijan ja kertoa heille kuinka ihanan erilaista kaikki siellä on yliopistoon verrattuna.

27.8.2012

Mehiläispesä

270812 Kesä hujahti ohi erilaisia asioita odottaessa. Ensin odotin pääsykoekutsua, sitten pääsykokeita, sen jälkeen pääsykoetuloksia ja lopulta valokuvausopintojen alkua. Jossain noiden asioiden välissä ehdin nähdä miljoona pääsykokeisiin liittyvää painajaista, mutta myös yhden unen jossa pääsin sisään. Unessa me kaikki uudet opiskelijat kohtasimme toisemme laiturilla. Siellä oli monia tuttuja. Yhtäkkiä täydessä yhteisymmärryksessä me kaikki hyppäsimme veteen ja uimme järven vastarannalle. Siellä oli paraati ja sirkuseläimiä. Kesken paraatikohtauksen heräsin ja tajusin, että alitajuntani on paisutellut valokuvauksen opiskelun ihanuuden aivan ylisuuriin mittasuhteisiin. 

Työntäyteisen viikonlopun jälkeen havahduin käsittämään, että on kesäloman viimeinen päivä. Pakkasin kamerakamppeet ja menin Kaisun luokse. Kuvasin valtavan määrän kuvia ja nautin siitä, että vielä yhden päivän ajan olen pelkkä harrastaja. Kuvassa on Kaisun kämppiksen mehiläispesä, jota olen katsellut irvistellen jo monen vuoden ajan. 

Olen varma, että huomenna käännyn tutusta risteyksestä vanhan tavan mukaan vasemmalle, vaikka tällä kertaa pitäisi kääntyä oikealle.

13.8.2012

Kesä kuin joutsenlaulu

120812a 120812b Kun jokin aika sitten tilasin yhtä projektia varten polaroidfilmiä, huomasin että polaroidharrastukseni saattaa viimeinkin nähdä valoa turhauttavan tunnelin päässä. Polaroidkameroille filmejä valmistavan Impossible Projektin parjattujen Px -filmien rinnalle on kehitetty uudet Px Cool -filmit. Ensimmäinen kokeilu todisti, että uudet filmit synnyttävät vanhempia huomattavasti vähemmän epämääräistä kuvamössöä ja turhia pettymyksen huokauksia.

Edessä on vielä pari viikkoa kesää, joka on tuntunut edellisen staattisen elämänvaiheen joutsenlaululta. Neljä vuotta on kulunut samojen ihanien ihmisten kanssa kuin kiiveten yksi opintopiste kerrallaan kohti valmistumista, jonka jälkeistä aikaa kukaan ei uskalla ajatella. Nyt monella läheisellä on edessä täysin uudet kuviot vaihtoon lähdön, uuden koulupaikan tai perheenlisäyksen myötä. Toisaalta en malta odottaa kaikkea uutta, mutta toisaalta tahtoisin puristaa ystävien käsistä niin kovasti, että varmasti tiedän etteivät he katoa minnekään.

(P.S. Jos joku Turussa oleva harrastaa Länsikeskuksen Kodin Ykkösen parkkipaikan kirpputorilla käyntiä, olen hyvin todennäköisesti 19.8. myymässä pois vanhaa tavaraa ja joitakin valokuvatauluja. Päästäkseni paremmin eroon kasasta massiivipuukehyksiä kehitin niihin omia valokuvia. Tauluja voi ostaa pikkuhintaan.)   

5.8.2012

Colourscapessa kuin äidin kohdussa

030812a 030812b 030812c Turun kulttuuripääkaupunkivuodessa oli monta kiinnostavaa tapahtumaa, jotka jotenkin vain menivät ohi viime kesän tiimellyksessä. Erityisesti se, että en koskaan ehtinyt värilabyrintti COLOURSCAPEEN, jäi harmittamaan. Onneksi tuo ihana osallistuttava taideteos palasi tänä kesänä ja yhtenä sen viimeisistä päivistä vedimme Lauran kanssa väriviitat niskaan ja lähdimme vaeltamaan tuohon ihanaan surrealistiseen värimaailmaan, joka ulkoa päin näytti aivan valtavalta paksusuolelta.

Laura leikki performanssitaiteilijaa ja minä räpsin kuvia sen minkä kerkesin. Turussa Colourscape on valitettavasti ohi tämän päivän jälkeen. Jos teille joskus tulee mahdollisuus osallistua johonkin vastavaan, niin menkää, iloitkaa, hyödyntäkää tuo ainutlaatuinen ympäristö ja ottakaa ihanan surrealistisia kuvia!

Tuntuu, että taide-elämykset ovat olleet kesän kohokohtia. Vaikka itse rakastan taidenäyttelyitä, perheessäni ei ole niitä juuri koskaan harrastettu. Aikuisena olen kuitenkin onnistunut houkuttelemaan vanhempani erilaisiin nykytaiteen näyttelyihin. Punkaharjulla pääsin pitkästä aikaa Retrettiin, jonka nykytaidetta ja satukirjakuvitusta esittelevät näyttelyt olivat aivan mielettömiä. Kaikkia upeita taideteoksia nähneenä, tuntuu aivan absurdilta, että eräässä n. kuukausi sitten saapuneessa paperissa lukee, että minustakin tulee "kuvataiteilija".

31.7.2012

Mummon tarinoita ja poltettuja hääkuvia

310712a 310712b 310712c Pääsykokeiden jälkeen kesä on jollain oudolla tavalla tuntunut valokuvauksen osalta kuin luovalta tauolta. Takana on valokuvaamisen kannalta intensiivinen kevät ja edessä odotettavasti intensiivinen syksy, joten pieni nollautuminen on tuntunut erittäin virkistävältä. Isovanpieni luona Savonlinnassa innostuin kuitenkin kuvaamaan joitakin yksityiskohtia, joiden kohdalla tarinat ovat kuvia suurempia. Kuva 

1: Kun saavuimme äidin isän luo, ukista ei näkynyt muuta jälkeä kuin sängylle asetettu yöpaita. Sukumme vanhasta maatalosta keskelle kaupunkia muuttaneen ukin elämänpiiri on kasvanut ja virkistynyt niin paljon, että hänellä on muutakin tekemistä kuin odotella lähisukua saapuvaksi kylään. Kuva 

2: Kun Savonlinnassa yövyin isän äidin luona, onnistuin pelastamaan laatikollisen sukumme vanhoja valokuvia n. 50-luvun tienoilta. Järkytyin suuresti sitä, että mummo oli meinannut heittää ne roskiin, joten otin kuvat mukaani ja nyt aion asetella ne kehyksiin asuntoni seinälle. Mummo kertoi myös tarinan siitä miksi hänen ja ukin häistä ei löydy valokuvia. Mummo oli melkein jättänyt ukin alttarille ja häiden jälkeen tunnekuohussa polttanut kaikki valokuvat. Kuva 

3: Lapsuudessani mummolassa vierailun yksi kohokohdista oli 60-luvulta peräisin olevan suuren eläinkirjasarjan kuvien selailu. Ilokseni löysin kirjasarjan kadonneen lintuosan mökiltä. 

Lomailtuani reilun viikon Itä-Suomessa palasin takaisin Turkuun. Eilen oli virallinen "Enää kaksi vuotta aikaa käydä edullisesti Interraililla" -päivä. Se oli myös päivä jolloin havahduin pohtimaa ikääni, jossa on ihan tavallista että kaverini saavat lapsia, opintotukeni alkavat olla kortilla ja hetken mielijohteesta aloitettu työ on huomaamattani jatkunut kohta jo neljä vuotta. Niin... Ihan sopiva ikä oikeastaan.

18.7.2012

Britrail - Cause I'm going to strawberry fields

180712
nothing is real 
and nothing to get hung about 
strawberry fields forev... ja niin edelleen...

Tasan vuosi sitten nostimme Lauran kanssa rinkat selkään ja suuntasimme Britanniaan tavoitteenamme elää kaksi viikkoa popkulttuuriunelmaa. Nimesimme matkamme The Beatlesin elokuvan mukaan Magical Mystery Touriksi, sillä elokuvan tapaan halusimme tavoittaa jotain epäaitoa ja myyttistä tuosta populaarikulttuurin kuluttamasta saarivaltiosta. Reittimme kiersi Lontoosta Bristolin, Bathin, Manchesterin, Liverpoolin, Edinburghin ja Yorkin kautta takaisin Lontooseen. Tavoitteemme onnistui suorastaan täydellisesti, vaikka The Beatles -yliannostus pakottikin meidän palaamaan Liverpoolista Manchesteriin etuajassa. Matkaa muistellakseni leikin matkakuvilla yhdistelemällä niitä reissumme leikekirjan välistä löytyneeseen sälään. Yllä oleva kuva on yhdistelmä vanhaa maalausta esittävää lehtileikettä ja Holgalla Bathissa kuvattua tuplavalotusta. Kaikki blogiin päätyneet matkan kuvat löytyvät nyt myös BRITRAIL -tunnisteen alta.

Loppuviikosta edessä on tämän kesän virallinen loma. Matkakohteina Leppävirta, Kuopio, Savonlinna, Punkaharju ja Kemi. Kaikki ne ovat paikkoja, joissa en ehtinyt vuosi sitten käymään, koska elin utopiaa brittien maalla. Aina kun palaan Leppävirralle suunnittelen jotain todella inhorealistista kuvasarjaa, jossa "pureudun loisteliaasti leppävirtalaisuuden ytimeen". Kun ajamme vanhempieni kotiin kirkonkylän läpi, totean että kaikki koko paikassa on yhä yhtä ahdistavaa kuin muuton aikaan viisi vuotta sitten. Ehkä kestää vielä joitakin vuosia, että näen vanhan kotikylän toisin silmin ja kykenen ottamaan siitä valokuvia.

9.7.2012

Hyttysenpistoja matkalla paratiisiin

Kolme yksityiskohtaa Taideakatemian pääsykokeiden tehtävästä nro. 4 "Seitsemän kuvaa paratiisista".

Rakas pomoni totesi yllä olevasta tehtävästä: "Jaahas, olitte sitten alasti Ruissalossa selvin päin ja kuukausi ennen Ruisrockia." Tehtävänkäsittely oli aika perus, mutta siihen oli hyvä lopettaa ensimmäinen pääsykoepäivä, jonka inspiraationa toimi lähinnä vain feministinen kuvatutkimus. Kuvauspaikalta mukaan tarttuneet hyttysenpistot piinasivat vielä pitkään kokeiden jälkeen.

Kuukausi meni ja elämäni seitsemäs peräkkäinen Ruisrock meni. Viime viikon onni kulminoitui Pulpin keikassa. Yhtäkkiä on taas aika käytännön asioiden. Hyväksymispäätös tuntuu vieläkin vain sanoilta paperilla, ei miltään konkreettiselta asialta, joka muuttaa elämän kulkua. Nyt edessä on kuitenkin monen elämänalueen uudelleen järjestäminen. Gradun tekeminen ja yliopistosta valmistuminen täytyy ajoittaa opintotukien riittävyyden mukaan, mutta Taideakatemian ensimmäisenä lukukautena en haluaisi tehdä niiden eteen mitään. Elämiseen varattu budjetti pienenee huimasti, sillä videovuokraamohommat jäävät minimiin. Sydämeni myös särkyy pelkästä ajatuksesta, että en enää jakaisi yliopistolla elämää suurempia ruokalakeskusteluja mediatutkijaystävieni kanssa. Mutta monen vanhan asian tilalle jotain uutta, josta on unelmoinut vuosia. Itse(ja yksin)oppineena taidekouluun siirtyminen tuntuu nyt suorastaan utopistiselta.

Tänä vuonna oli valtava etu, että sain osallistua kokeisiin kotikaupungissani, jossa paikat olivat tutut ja kaverit puhelinsoiton päässä. Kiitän siis vielä niitä kaikkia jotka olivat valmiita esiintymään kuvissa ja kannustivat kokeiden epävarmoina hetkinä. Kiitin myös kuvaamiani rakennusmiehiä, kun eräänä yönä hiivin rakennustyömaalle ja teippasin kiitoskirjeen ja heidän valokuviaan sisältävän kirjekuoren sen parakin oveen mistä noin kuukausi sitten heidät löysin.

2.7.2012

HYVÄKSYTTY

020712
Tehtävä nro. 9 "Teko". "Ota yksi kuva aiheesta "Teko" ja liitä itsesi kuvaan." (Kuvaa on vähän jälkikäsitelty ja siihen on lisätty tilantuntua.)
Jo useamman vuoden ajan olen jaksanut täällä puida valokuvauksen hakuprosessin epäonnistumista, sillä tiesin että joku päivä saan vielä kirjoittaa tämän. 3 hakukevättä, 7 hakemusta, 6 pääsykoekutsua, 4 pääsykoetta ja nyt se tuli: 1 hyväksymiskirje! Taideakatemiasta se alkoi ja Taideakatemiaan se päättyy. Viime vuonna kävin harharetkillä Taikissa ja Muotoiluinstituutissa, mutta tänä vuonna perehdyin paremmin ottamaan selvää mikä oppilaitos sopii minulle parhaiten ja nyt olen täysin varma, että tänä keväänä aika ja paikka täsmäsivät täydellisesti. 

Tähän voisin todeta saman, kuin pääsykoekutsujen saapuessa: vaikein osuus on vasta edessä. Kesän jälkeen edessä on ahertaminen kohti sekä yliopisto- että ammattikorkeakoulututkintoa. Työllisyystilannekuvitelmani valokuvauksen tai mediatutkimuksen osalta eivät ole erityisen ruusuisia, mutta tavoitteeni on, että jossain vaiheessa nämä alat muodostaisivat jotain mitä "ammatiksi" kutsutaan. 

Mutta käytännön asioiden miettimisen aika ei ole vielä nyt. Nyt voisin paljastaa yhden salatuimmista elokuvasuosikeistani, sillä mikään muu kohtaus ei kuvaa TÄTÄ KLISEISTÄ JA NOTALGISTA KOHTAUSTA paremmin tämän hetkistä tunnettani. 

Kiitos kaikille kannustaneille, tsemppiä niille joiden matka valokuvauksen opiskeluun on vielä kesken ja onnea tuleville opiskelukavereilleni ja Taikkiin päässeille tutuille!

For my beloved non-Finnish followers I want to inform that I just found out that I have finally been accepted to study photography!

25.6.2012

Ofelia

250612
Vilkuilin koko työpäivän hermostuneena kelloa. Laskin tunteja, minuutteja, vuokrattuja elokuvia ja päivän siivoushommia. Työvuoron loputtua kipitin sateessa tuhatta ja sataa valokuvausliikkeen jonoon. Tuttu henkilökunta tervehti iloisesti, ojensi kehitetyn negatiivin ja jäi totuttuun tapaan höpöttämään kanssani. Kotona avasin autuaana tietokoneen ja skannerin. Lopulta olin tyytyväinen vain yhteen juhannusfilmin kuvaan, mutta se into jolla odotin kuvien näkemistä auttoi taas läpi yhden sateisen päivän.

Havahduin viikonloppuna tajuamaan, että kesä on jo pitkällä. Samalla tajusin, että tästä kesästä ei tule erikoista. Tästä kesästä tulee ihan tavallinen kesä. Toisin kuin viime kesä se ei sisällä riemastuttavaa kiertomatkailua Britanniassa tai mitään muitakaan suuria suunniteltuja elämyksiä. Eksoottisin paikka jonne tulen kesällä menemään on Kemi, sillä koko kesä kuluu kukkaron nyörejä kiristellessä. Mutta olen varma, että talvella muistelen mitä onnellisimpana ihanan tavallisia kesämuistoja ja näen mielessäni meidät juoksemassa Finnkinon superpäivänä scifileffasta toiseen ja viettämässä juhannusta valtavan tammen alla paikassa jonne kukaan muu Ruissalossa juhannustaan viettänyt ei löytänyt. Näen itseni ihailemassa Tampereen sukulaisteni uutta kotia, maistamassa elämäni ensimmäisen kerran Ben & Jerry's jäätelöä ja siivoamassa Taideakatemian lähellä asuvan siskoni asuntoa pääsykoetehtävien jäljiltä. 

Festarikausikin alkaa viimein viikonloppuna, kun suuntaamme Kaisun kanssa yhden illan visiitille Helsinkiin kuuntelemaan Charlottea ja Reginaa. Tavallista, mutta ei sittenkään niin tavallista.

16.6.2012

Katastrofikuvia

160612a 160612b 160612c Kun toissailtana kävelin kotiin, päädyin jostain syystä muistelemaan seminaariluentoa reilun vuoden takaa. Seminaarissa käytiin paljon mielenkiintoisia keskusteluja uutiskuvien, erityisesti katastrofikuvien, eettisyydestä. Esiin nousi paljon pohdintoja siitä kuinka median kyllästämässä yhteiskunnassa emme enää usko kärsimyksen ja katastrofin todella tapahtuneen ennen kuin näemme siitä lähikuvan. Seminaari herätti paljon mielenkiintoisia kysymyksiä siitä mitä merkitystä katastrofikuvilla todella on ja mihin niitä käytetään. Onko niillä mitään merkitystä lehdessä siilinjärveläisten Pentin ja Anjan aamukahvipöydässä? Entä valtavalla taululla Benettonin mainoksessa? 

Kun saavuin kotiin, päätin viimein astua uudelleen Nizzan kuvakansioiden äärelle. Kuin itsestään kuvat alkoivat kuitenkin yhdistyä photoshopissa kuvitteellisiksi katastrofikuviksi. 

Pääsykokeiden jälkeen olen yrittänyt hukuttaa piinaavaa tulosten odotusta töiden tekemiseen, elokuvien katseluun ja kiireiseen kesätenttiin lukemiseen. Välillä huomaan vatsassa kutkuttavan tunteen, kun muistan kuinka hauskaa koetehtävien parissa oli.