25.10.2010

Kritiikkiä ja käpykyläkriisiä


On varmaan sanomattakin selvää, että olen aivan innoissani kritiikkikurssista, jolla olen. Saan kirjoittaa muistiinpanoja elokuvakritiikistä, teini-ikäisen minäni taivas. Kaivelin tänään kansioita ja etsin kirjoittamiani elokuvakritiikkejä. Löysin niitä 98! Tosin lehdessä julkaistuja oli vain 44, mutta luku on silti huima ja tiivistää koko teini-ikäni säälittävyyden.

Koen taas vaihteeksi käpykyläkriisiä kotipaikkakuntani suhteen. Koska nykyään elämässäni kaikki hauska tuntuu liittyvän tavalla tai toisella kulttuuriin, niin on vaikea kuvitella että olen selvinnyt 19-vuotiaaksi asti hengissä paikkakunnalla, jossa kulttuuria edustaa vain pieni kirjasto (museota, ei lasketa, sillä sen vetonauloja ovat vain rähjäiset ruumisvaunut ja pari rautakauden aikaista ongenkoukkua!). Ei ihme, että olo oli Leppävirralla asuessani äärimmäisen ulkopuolinen ja usein hyvin ahdistunut. Sitten kun olin kasvanut ulos lasten näytelmäkerhoista, paikkakunta ei juuri muuta hupia tarjonnut kun jääkiekonpeluun ja torilla ryyppäämisen. Koska kumpikaan noista ei kiinnostanut, päädyin sisälle kirjoittamaan ja katsomaan elokuvia. Kun viimein pääsin muuttamaan pois, tuntui kuin aiemmat vuodet olisin ollut tukehtumaisillani ja viimein saanut kaupungista kunnollisen henkäyksen happea.

Viime perjantaina vietin kulttuuripäivää, kun viimein pääsin näkemään Andriy Zholdakin ohjaaman Anna Kareninan. Näytelmän suosion takia jouduin ostamaan lipun jo maaliskuussa, joten odottavan aika oli pitkä. Näytelmä oli aivan mieletön elämys. Käyn teatterissa aika harvoin, joten voin sanoa esityksen olevan parasta teatteria mitä olen koskaan nähnyt. Viimeinen tunti oli sellaista tragediassa piehtarointia, että melkein aloin itkeä. Oli ihana vaeltaa haikein mielin yössä kotiin.

Välillä leikin ajatuksella, että olisin jostain taiteilijaperheestä. Meillä olisi hieno sukunimi ja kaikki harrastaisivat taiteita omalla sarallaan. Kävisimme yhdessä näyttelyissä ja auttaisimme toisiamme erilaisissa projekteissa. Vanhempani olisivat antaneet minulle lahjaksi järjestelmäkameran jo ala-asteella ja 16-vuotiaana olisin saanut talomme parvelle oman kotistudion. Olisin käynyt taide- tai medialukiota Leppävirran lukion sijaan. Olisin asunut koko elämäni jossain isossa kaupungissa ja elämäni olisi täydel... Tai ehkei sittenkään. On se vaan niin hienoa olla naiivi pikkukylän tyttö kaupungissa, kun monet kaupungin itsestäänselvät asiat jaksavat ilostuttaa. En ole kasvanut missään kulttuurin kehdossa, mutta nyt seikkailen siellä innoissani ja yhtä hämmästyneenä kuin Liisa Ihmemaassa.

2 kommenttia:

  1. Ruumisvaunut?? :D

    Veikkaan kanssa, että just se, että et ole saanut toteuttaa itseäsi täysimääräisesti pienestä pitäen voi olla hyvä asia. Saattaisit olla tähän ikään mennessä jo kyynistynyt, etkä jaksaisi innostua ja oppia jatkuvasti uutta niin kuin nyt. :)

    VastaaPoista
  2. Voit olla täysin oikeassa! Ja kun kukaan ei aseta minkäänlaisia osaamisen oletuksia, saa ihan vapaasti ja rauhassa opetella itse! Kiitos jälleen kannustuksesta! ;)

    Joo, Leppävirran museon vetonaula... yhdessä huoneessa olevat ruumisvaunut. Museokäynnin jännittävin kohta ala-asteella. Vois käydä kuvaamassa, kun nyt lähden huomenna Leppävirralle! :D

    VastaaPoista