19.4.2010

Tehtäviä

Lähetin maanantaina kirjekuoren, jota en koskaan olisi uskonut lähettäväni. Lähetin tekemäni ennakkotehtävät Taikkiin. Vaikka itse koen oppineeni taas paljon uutta, olen aidosti yllättynyt mikäli tehtävistä vielä kuuluu jotain. En tiedä miksi edes hain kouluun, jonne pääsy on mahdottomuus monelle vuosia ja vuosia kuvanneille. Mulla on vain joku masokistinen fantasia päästä kerran elämässä käymään tuollaisissa vaativan taidekoulun rääkkipääsykokeissa. Olisihan se nyt aivan mieletön ja opettava kokemus. Ehkä vielä joskus. Tänä vuonna tehtävien tekeminen oli huippua. Vähäisestä uskostani jatkoon pääsyy kuitenkin jo se, että lupasin Kepalle, että jos pääsen valintakokeeseen, sinä päivänä kun putoan jatkosta, lähdemme molemmat Helsingin yöelämään ja ryyppäämme itsemme tärviölle.

Tänä vuonna tehtävät olivat: "Keskustelu luonnon kanssa" kolme kuvaa, "Paranormaali" yksi kuva, "Totuuden hetki" lehtikuvista ja -jutuista koostettava kollaasi ja "Kuvakansio" seitsemän kuvan portfolio. Paranormaali -tehtävään valitsin ylläolevan kuvan, koska kuva kävi sen verran hyvin tehtävänantoon, että en uskonut pystyväni kehittämään mitään oudompaa määräaikaan mennessä. Kuva on ollut ihmisten mielestä joko tosi hieno tai sitten aivan hirvittävä. Muokkasin kuvan uudestaan alusta alkaen (oli hieman vaikea muistaa mitä olin sille tehnyt, koska kuva on joulukuulta), sillä alkuperäisen version vinjentointi oli aivan kamala.

Totuudehetki -tehtävää varten tein aivan järkyttävän näköisen Tiger Woods -aiheisen skandaalinkukkasen, joka muistuttaa ala-asteikäisen askartelutehtävää äidinkielentunnilta. Jotenkin viimeistään kaikki toiveet pääsykokeisiin päädystä hävisivät tässä kohdassa. Portfolion kuvien arviointiperusteena olivat värit, valota ja sommittelu, joten valitsin sen perusteella seitsemän tähänastisen kuvailun parasta kuvaa. Keskustelu luonnon kanssa tehtävän kuvat on otettu maaliskuussa. Joka kuvan kohdalla opin taas jotain uutta. Ignoorasin jotenkin todella järkevästi kaikki arviointiperustelut ja vain lähdin toteuttamaan omia kuvafantasioitani. Mutta hei, ei mulla ole mitään hävittävää. Tykkäsin kuitenkin luontoteemasta niin paljon, että varmasti kesällä tulee otettua lisää samantyyppisiä kuvia. Yksi syy miksi tahdoin tarttua mahdottomaan on se, että tiesin että jos päätän tehdä nämä ennakkotehtävät pusken itseni kehittymään taas eteenpäin, kun tiedän että vaadin itseltäni mahdottomia. Ja vaikka kuvista ei enää koskaan mitään kuuluisikaan, opin hurjasti uutta mikä joka tapauksessa vie lähemmäs päämääriä. Tässä siis Keskustelu luonnon kanssa.

Eräänä maaliskuisena perjantai-iltana raahasin kamerakamppeeni Tean luo. Tarkoituksena oli ottaa pimeässä sähkölampun valossa mystinen kasvokuva Teasta naamari kasvoilla tiikerin näkyessä hänen olkansa takaa (tai jotain muuta hyvin epämääräistä). Ulkona kävellessä katselin kuitenkin ilta-aurinkoa ihaillen ja kun pääsin Tean luokse kysyin haluaisiko hän poseerata lelutiikerin kanssa kadulla! "Joo, koska mennään!" kuulin vastauksen, jonka halusinkin kuulla. Tea otti tiikerin kainaloon, minä kameran ja naamion. Marssimme Turun keskustassa sijaitsevasta asunnosta ulos kadulle, jossa ohi ajavissa autoissa päät kääntyivät kummallista näkyä tuijottamaan. Kävelimme jonkin aikaa, enkä tiennyt yhtään mitä kuvalta halusin. Ohikulkijat nauroivat kippurassa, mutta me nauroimme takaisin kahta kovemmin. Kun alkoi paleltaa oli pakko keksiä jotain nopeasti. Kun olimme alittaneet myllysillan (päivää ennen sortumisuutista), pyysin Teaa istumaan vakavana penkille ja asetimme tiikerin siihen myös. Räpsin kuvia joitakin minuutteja ohikulkijoiden tuijottaessa. Tean pokka piti siihen asti kun tuli kylmä. Sitten hyppelimme palellen takaisin sisälle. Olen aika tyytyväinen itsessäni siihen, että kerrankin onnistuin spontaanisti ja joidenkin minuuttien kuvaamisella aikaan kuvan johon olen tyytyväinen. Olen katsellut kuvaa paljon jälkikäteen ja joka kerta siitä jonkinlaisen mielikuvan lumen alle jääneestä paratiisista (ilmastonmuutos?), jonka raunioilla sen entiset asukkaat istuvat (aika suuruudenhullua, mutta haluan ajatella, että alitajuisesti joku tällainen ajatus ohjaili asettelemaan kuvan juuri näin). Kun ihmisiltä olen kysellyt, juuri tämä kuva on herättänyt hauskoja tulkintoja, kuten sen, että kylmyys on asettanut esteitä nuoren tytön mielikuvitukselle ja vaikka mitä mielenkiintoista... Olen ollut aika yllättynyt, että kolmesta kuvasta juuri tämän moni on valinnut suosikiksi. (Ehkä itse olisin toivonut, että kahta jälkimmästä olisi arvostettu enemmän, koska niihin on nähty eniten vaivaa, mutta toisaalta ihmismieli on arvaamaton...)

Maijun kuva otettiin Kemissä Maijun vanhempien luona. Olin aivan innoissani Maijun vanhojentanssipuvusta. Kuva oli ensin tarkoitus ottaa ulkona lumihangessa satumaisissa tunnelmissa, mutta kun Maijun vanhemmat olivat töissä innostuimme leikkimään Maijun isän pari vuotta sitten ampuman karhun jäänteillä (?). Pelkään kuollakseni karhuja, joten oli vähän jännät paikat seinällä roikkuvan karhunnahan kanssa. Valitsin tämän koska, tykkään siitä miten verenpunainen puku näyttää jotenkin loputtomalta. Ja Maiju tosi kauniilta. Olen myös aika tyytyväinen tuon valon järkkäämiseen, vaikka itse sanonkin. Huone oli hämärä ja Maijuun kohdistettiin valo vain erilaisilla asunnosta löytyneillä jalkalampuilla. Ihmiset ovat olleet vähän kysymysmerkkeinä tämän kuvan kanssa. Miksi hän hymyilee? Ehkä tämä kuva kuvastaa narsismia? Itse ehkä ajattelen tätä sellaisena henkilökohtaisena karhunselätyskuvana, jossa karhunkaataja on hukuttanut elikon vereen ja katselee sitä tyytyväisenä voittajana... Tai sitten tämä on klassikkosadun jatko-osa: "Kaunotar ja hirviö 2: Kaunotar tappoi hirviön".

Ja viimeisenä kaikista haasteellisin kuva, jonka syntytarinan jo kerroinkin. Ihmettelen vain miten sain aikaan kuvan, josta tykkään paljon, kun kuvaustilanteessa vain sähläsin ympäriinsä ja olin ihan pihalla. Ehkä onnistumisen ansiot pitää antaa mallille ja jälkikäsittelylle. Tykkään tämän kuvan väreistä ihan hirveästi. Ja tietyn tyyppisestä ajattomuudesta, mikä siitä huokuu. Tykkään myös siitä, että osasin omasta mielestäni suht hyvin kloonata tuon taustan. Tykkään siitä miltä luonnonvalo näyttää ja miten se osuu Lauraan. Viimeistään tämän jälkeen tuli sellainen fiilis, että kyllä kannatti alkaa näitä tehtäviä tekemään, kun oppi taas tekemään ja ajattelemaan uudella tavalla.

Pikkuhiljaa alkaa ehkä myös hahmottua se millaisia kuvia haluan ottaa. Sellaisia kauniita, mutta vähän kummallisia ja ajattomia... Näillä mennään eteenpäin. Kohti uusia haasteita ja toisia ennakkotehtäviä. Megakiitokset kaikille kolmelle ihanalle mallille ja mielipideryhmän jäsenille. Uudet tehtävät on jo julkaistu ja päässäni suunniteltu. Tiukkaa tulee toteutusaikataulun kanssa, mutta kyllä on ilo irti niiden jälkeen, jos saan niistäkin yhtä paljon kivoja kokemuksia.

2 kommenttia:

  1. Ihania kuvia. Toi ensimmäinen on jotain todella kaunista. Ihana nähdä miten oot keksiny näitä. You got yourself a new follower.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kehuista! :) Huippua saada kommenttia toiselta kuvaajalta! Mä jään kans odottamaan innolla sun uusia kuvia.

    VastaaPoista