5.4.2010

Leikkikenttiä ja liukumäkiä


Lähikuukaudet ovat kuluneet valokuvausharrastuksen osalta lähinnä ennakkotehtäviä suunnitellen (yllä olevat kuvat ovat lähinnä ennakkotehtävien "sivutuotteita", eivät ennakkotehtäväkuvia). Samalla olen pohtinut, mitä edes haluan tältä kouluun hakemiselta. Mikään ei ahdista enemmän kuin ajatus siitä, että rakas ja vapauttava harrastus muuttuisi liian vakavaksi tai pahimmassa tapauksessa jopa kilpailuksi. Mutta koska olen todennut, etten tahdo mediatutkijaksi, kevään hakuprosesseista täytyy saada irti kaikki mahdollinen kokemus. Vaikka ovet eivät avautuisikaan pääsykokeisiin asti, ennakkotehtävienkin tekeminen vie eteenpäin.

Olen taas kerran havahtunut tajuamaan miten huippuja ja avuliaita ihmisiä ympäriltäni löytyy. On paljon ihmisiä, jotka uskovat kykyihini enemmän kuin minä. Tea poseerasi kylmässä ilmassa keskellä vilkasta perjantai-iltaa Aurajoenrannassa ihmisten kulkiessa ohi nauruaan pidätellen. Maiju oli valmis hyppäämään vanhojentanssipukunsa kanssa lumihankeen (onneksi sitä ei tarvinnutkaan tehdä), poseeraamaan kuolleen karhun kanssa ja kiipeämään vielä puuhunkin. Laura riisuutui keskellä Turun Yliopiston luonnontieteellistä puutarhaa ja suostui laittamaan päähänsä mitä ihmeellisimpiä asusteviritelmiä, vaikka kuvaaja tuntuikin olevan aivan pihalla visioidensa kanssa. Kaisu on ollut henkilökohtainen kannustaja, joka on jaksanut innostaa hölmöimpienkin ideoiden eteenpäinviemistä. Hänelle ja äidille olen lähettänyt valmiit kuvat arvioitaviksi. Kaisu myös keksi, että Lauran kuvan voisi ottaa yliopiston luonnontieteellisessä puutarhassa.

En sanoisi osaavani vielä yhtään mitään tai tietäväni valokuvauksesta yhtään mitään. Mutta nyt alkaa olla sellainen tunne, että pikkuhiljaa alan tajuamaan jostain jotain. Paras tunne on se, kun päässä naksahtaa jotain kohdalleen "hei, näinhän se tehdään" tai "ahaa, näinkin on mahdollista tehdä". Pohdiskelin tässä joku aika sitten, että mikä tässä harrastuksessa on se kaikkein suurin motiivi. Kirjoitin joskus tämän blogin ensimmäiseen merkintään kaikkivoivasta olosta, jonka kunnollinen kameran tuo. Siitä tässä on kyse vieläkin. Valokuvaamalla voin tehdä ihan mitä vain haluan. Kuvilla ei tarvitse olla mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Siksi se onkin loistava harrastus vieroittamaan arjesta.

Myös ennakotehtävien hupi on olo siitä, että voin tehdä mitä vain. Ohjeena saattaa olla vain sana. Sanasta voin kehitellä mitä vain haluan. Loppujenlopuksi koko prosessi on aika huoleton: voin toimia juuri niin luovasti tai hölmösti kuin haluan. Tuomion tekevät valitsijat, joiden tehtävänä on pohtia ovatko kuvat sitä mitä he etsivät. Mutta prosessi sinänsä on hauska. Tosin suurin osa hakijoista on niitä, joilla pelissä on koko elämä ja tulevaisuus. He hakevat sen ainoan unelman varassa ilman vaihtoehto B:tä seuraavalle vuodelle. Itselläni hakeminen tuntuu suhteellisen helpolta ja huolettomalta. Olen harrastanut valokuvausta vasta vuoden ja yliopisto-opinnot ovat kesken. Parin vuoden päästä hakemiseen saattaa joutua suhtautumaan paljon vakavammin, mutta sen takia kaikkea mahdollista kokemusta täytyykin alkaa keräämään jo nyt. Näiden ajatusten voimalle odottamaan uusia luovia mahdollisuuksia, joita ennakkotehtävät tuovat tulleessaan. Jos nyt vakavasti mietin rakasta harrastustani, huomaan ajattelevani: kuka tahtoo mennä kouluun, jos päiväkodin leikkikentällä vielä monia kokeilemattomia kiikkuja ja liukumäkiä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti