7.2.2010

Barbie Killed Ken


Tulin viikonlopuksi Leppävirralle. Vapaaviikonloppu tuntui houkuttelevalta matkustusviikonlopulta, joten pakkasin kimpsut ja kampsut ja hyppäsin junaan. Mukaan otin tietenkin kameranlaukun ja junamatkan aikana ajatuksissani pyöri vaikka mitä kunnianhimoisia kuvia, joita olisin halunnut toteuttaa pikkusiskon avustuksella. Saara sanoi kuitenkin astuvansa kameran eteen vain maksusta. Pari riitaa myöhemmin suuntasin ullakolle etsimään vanhoille suunnitelmille korvikkeita.

Välillä tuntuu siltä, että nyt on menossa vaihe, jossa yritän jollain oudolla tavalla saada kiinni lapsuuteni mielenmaisemasta. Yritän kai jollakin tavalla pitää yhteyttä asioihin, joita joskus rakastin, mutta joista olen myöhemmin erkaantunut. Reilu viikko sitten virittelin piirrustustaitojani piirtämällä dinosauruksia, kuten ala-asteella (en edes piirrä niin huonosti, kun ennalta odotin). Ala-asteella omin myös perheeni filmikameran lähes täysin omaan käyttööni. Yksi lauantaipäivä kului barbinukkeja valokuvaten. Vaadin, että kuvat kehitetään samana päivänä ja illalla esittelinkin luomuksiani ylpeänä äidilleni. Äiti tosin suuttui kun tajusi, että kallis fimi olikin täyttä kuvia suosikkibarbeistani eri asennoissa ja eri vaatteissa.

Ehkä sittenkin lapsuuden mielenmaisemassa kiinnostaa lapsen mielen luovuus. Kun yhtäkkiä on vaan palava halu valokuvata, mutta suunnitellut ideat ovat murskana, on helppo keksiä uutta ajattelemalla kuin lapsi. Tällä kertaa löysin ullakolta vanhan Barbitalomme. Mieleen tuli myös siskolle yli kymmenen vuotta sitten tulleet Barbie-lehdet, jotka olivat valokuvilla toteutettua sarjakuvaa Barbien vaaleanpunaisesta siirappisesta elämästä. Mielestäni lehdet olivat aina kamalia. Niiden tarinat kertoivat täydellisestä Barbiesta, joka osaa tehdä mitä vaan ja ratkaisee kaikkien ongelmat. Lopussa seisoi aina opetus rakkauden, ystävyyden ja perheen tärkeydestä. Mietin vaan, että mitä niilläkin sarjakuvilla haettiin takaa, sillä niiden viihdearvo ainakin oli nolla. Oliko niiden tarkoitus olla valmiita leikkiehdotuksia? Kuka nyt oikeasti haluaa leikkissään noudattaan käytöstapoja ja moraalisia oppeja, kun todellinen maailma vaatii sitä samaa?

Parhaissa kavereideni kanssa leikityissä barbileikeissä itkettiin, petettiin ja tapettiin. Parasta oli traumat jota sai järjestää kuvankauniille ja hienosti pukeutuneille sätkynukeilleen. Jokainen leikkipäivä oli kuin jännittävä jakso maailman parasta saippuaoopperaa. Tosin parhaan leikkikaverin kanssa onkin puhuttu jälkikäteen, että koska osasimme ottaa elämän rankat aiheet leikkeihin, taisimme leikkiä nukeilla vähän liian pitkään. Tänäviikonloppuna kuitenkin valokuvasin barbitaloa nämä vanhat leikit ja Barbie-lehtien sarjakuvat mielessäni. Kuvasarjasta piti tulla laajempi, mutta monioaisen talon valaiseminen nukkeineen kattovaloilla ja pöytälampuilla osoittautui niin aikaavieväksi, että lopulta tyydyin kahteen kuvaan. Palaan idean pariin ehkä ensi kerralla, kun on enemmän aikaa ja tiedän vähän paremmin mistä lähteä liikkeelle kuvaamisen kanssa.

Mutta nyt kevättä ja aurinkoisia kuvaussessioita suunnittelemaan. Hirveä into olisi päästä taas tosissaan kuvaamaan ihmisten kanssa. Lämmöllä muistelen tyttökalenterin hektisiä kuvauspäiviä. Mutta jotenkin vaisto sanoo, että tänäkeväänä tulee olemaan aihetta valokuvata ihan todellisella tarkoituksella. Nämä "kuvaustauon" ajoittaiset pakonomaiset valokuvauspuuskat ovat toivottavasti merkki siitä, että en ole sittenkään menossa kohti pelkäämääni luovuuskriisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti