9.1.2010

Kritiikkiä, kritiikkiä!

Joululomalta palattuani päätin olla valokuvaamatta vähään aikaan. Pitää luovaa paussia eli toisin sanoen keskittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen kameralla ja Photoshopilla leikkimisen sijaan. Tehdä jotain mikä kolauttaa opintotilille pisteitä ja vie elämässä eteenpäin. Välillä on vaan niin helppo hukuttautua luovaan tekemiseen ja unohtaa kaikki velvollisuudet. Mutta täysin katoamaan en ole ajatuksistani valokuvausta kertaakaan saanut sen jälkeen kun ensimmäisen kerran astelin vanhasta puutarhakadun asunnostani ulos, kumpparit jalassa, kamera kaulassa. Samana iltana taisin luoda tämän blogin.

Nyt on jokseenkin kokoavan ajattelun aika. Viime vuoden suosikkikuviani kokoava valokuva-albumi alkaa olla täysi. On jotenkin luonnollista pitää paussia ja pohtia, mihin on tultu, onko tultu yhtään mihinkään ja mihin pitäis jatkossa päätyä. Kavereilta jos kysyy mielipidettä valokuvista, ne on vaan että "Jossu JEE!". Vanhemmilta jos kysyy mielipidettä, ne on vaan että "Meidän tyttö JEE!". Sukulaiset lähinnä ihmettelee, että mihin se Johanna on taas hurahtanu. Tällä viikolla tuli tunne, että nyt vois vähän kovettaa luonnetta. Heittää pari suosikkikuvaa teurastettavaksi ja ottaa oppia jatkoa varten. Katsoa mitä niistä sanoo ihmiset, jotka ainakin väittävät tietävän valokuvauksesta enemmän kuin paljon.

Kirjauduin Aukea.net -luomisgalleriaan. Kutsun sitä lähinnä unelmien teurastamogalleriaksi. Sivulla eri taidealueiden harrastajat, aktiiviharrastajat ja ammattilaiset vertailevat toistensa töitä, antavat kritiikkiä ja pisteyttävät sivulle ilmestyviä kuvia 1-5 arvosanoin. Aukea on jännä maailma harrastajalle. Se tarjoilee upeita kuvia, mutta myös opettaa tajuamaan, miten eri tavalla ihmiset ymmärtävät estetiikan tai ylipäänsä valokuvan tarkoituksen. Löydän Aukeasta aina välillä helmiä, kuvaajia joiden tyylistä pidän ja yksittäisiä vaikuttavia töitä. Makuni ei kuitenkaan vastaa aukean valtatyyliä, jossa seikkailevat oravat, linnut ja luonnon ihme mönkiäiset mitä terävimmissä ja asetuksiltaan täydellisissä kuvissa. Asetusnörttien hallitsema paikka takaa sen, että saatan löytää etusivulta upean esteettisen taiteilijan persoonallista luovuutta hehkuvan teoksen, joka vaikuttaa minut täysin, mutta kuvan pistekeskiarvo on 2.3 ja kuvan alla valokuvauksen asiantuntijat puhuvat, että kuvan taka-ala ei ole tarpeeksi syväterävä ja, että mallilla on luomi väärässä paikassa kasvoja ja kuva on siksi epäonnistunut (Ehkä maailman pisin lause). Samalla sivulla on kuva puussa istuvasta peiposta, jonka, pistearvo on 4.2, koska arvioijien mielestä kuvassa on täydellinen aukon ja valotuksen yhdistelmä, joka mahdollistaa sen, etti kuvassa ole lainkaan kohinaa.

En nyt siis esitä valokuvauksen teknisten arvojen olevan yhdentekeviä. Oma kuvamakuni vain kohtaa hyvin harvoin sellaisten ihmisten kanssa, jotka mielestäni kuvaavat kliseitä kliseiden perään (auringonlaskut, järvimaisemat, leppäkertut, kasvokuvat pikkulapsista) päämääränään vain asetusyhdistelmä, josta kukaan toinen asetusnörtti ei pääse huomauttamaan. Olen aina rakastanut luovien hullujen valokuvia. Suosikkivalokuvaajani Jan Saudek, joutui aikoinaan syytteeseen, koska hänen valokuvataiteensa tulkittiin pornografiaksi. Oli tulkinta hänen töistään mikä tahansa, kukaan ei takuulla omaa hänen laistaan estetiikan ja kuvallisen shokeeraamisen tajua. En vieläkään osaa käsitellä hänen näyttelynsä jättämää ihastuksen ja hämmennyksen sekaista tunnetta. Myös Anton Corbijn on omalla tavallaan tärkeä ja erikoinen kuvaaja. Tekniikkanörtteilyn sijaan hänen kuvansa ovat tunnelmallisia, erikoisia, rosoisia ja kiinnostavia. Hänen ihmiskuvissaan on aina joku juju. Sanoin joitakin vuosia sitten pari poikkipuoleista sanaa hänen julkkis-töistään, mutta tämän kuvajujun tajuaminen vaati sen, että aloin itse kokeilemaan ihmisten kuvaamista. Oli Corbijnin kuvassa julkisuuden henkilö tai naapurin Matti, kuva on oma juttunsa, enemmän kuin osiensa summa. Jokin erikoinen ilme, tapahtuma, tilanne, asuste, paikka, aina jokin ylimääräinen asia, joka saa pysähtymään katsomaan kuvaa uudestaan. Katselen toistuvasti herran näyttelystä mukaan tarttunutta kirjaa ja ihailen, yritän pohtia taiteilijan näkemyksen saloja. Usein olen paennut maailmaa valokuvakirjoihin Leppävirran kirjaston sohvalla tai kotona perehtynyt jostain halvalla ostamiini 70-luvun valokuvakirjojen estetiikan oppeihin. Mutta uskon, että ihminen oppii eniten katselemalla, miettimällä millaisia kuvia haluaa itse nähdä ja kokeilemalla. Tiedän millaisista kuvista pidän. Provosoivista, erilaisista, esteettisistä, värikkäistä ja riskialttiista (tahtoisin itse täyttää nämä kriteerit omilla kuvillani joskus). En pidä luontokuvista, en erikoisemmin lehtikuvista tai muistakaan kuvista, jossa tekijän luovuus on yksin kiinni siitä, että ympärillä sattuu olemaan joku kiinnostava tapahtuma tai siitä, että ihminen istunut puskassa 8 tuntia napatakseen kuvan ohikiitävästä ketusta. Nämä ovat vain makukysymyksiä. Vastakkainasettelu itseään toteuttavan ja havainnoivan kuvaustavan välillä tuntuu olevan valokuvaajien keskusteluissa kokoajan läsnä.

Mutta haluan oppia, saada kritiikkiä. Olen hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä. Tekniikkanörteiltä ja vanhan polven valokuvausjääriltä voi oppia, jos uskaltaa sitä pyytää. Pohdin mielessäni, mitä tapahtuu, jos Aukean kaltaiselle perinteisen valokuvauksen kliseiden temmellyskentälle heittää Lauran verisen Carrie-tyttökalenterikuvan. Oli ihan pakko kokeilla. Latasin kuvan nettisivulle ja kirjoitin kuvan alle että se on tyttökalenterikuva. Aivan kuin olisin kerjännyt verta nenästäni. Valitsin kuvan etusivulle poimintoihin ja jäin odottelemaan kommentteja ja pisteytyksiä.

Pistejakauma oli selvä jo ensimmäisenä päivänä: kuva aiheutti tunteita laidasta laitaan. Kaikki arvosanat 1-5 olivat käytössä, korkein huippu oli kakkosen kohdalla, toiseksi korkein nelosen kohdalla. Tällainen aaltoileva pistejakaumaan ei törmää usein. Se jakaa kuvan katsojat kahtia ja ilmenee hyvin usein vähänkin seksuaalisissa kuvissa. Olin aika tyytyväinen. Juuri siihen, että kuva jakaa katsojat kahtia. Osa siis kaipaa Aukeaan juuri sitä mitä teen, osa toivoisi, ettei olisi koskaan vilakaissutkaan kuvarumilusta, jossa nuori veren tahrima nainen on suorassa katsekontaktissa kameran kanssa.

Myös kommentit olivat mielenkiintoisia. Osa yritti tulkita kuvaa mitä mielenkiintoisimmin tavoin. "Tämä on selkeästi jäljitelmä. Kuva on seksuaalinen, mutta ei alistava. Se heittää pallon katsojalle.", "Kuva on kevytversio Carrie elokuvasta", "Malli voisi ikään kuin heittää diskopalloa yleisön päälle, silloin se ehkä aukeaisi paremmin." Teknistä kommenttia olin toivonut, sillä vaikka hallitsen perusjutut, teknisessä puolessa olisi paljon kehittävää. Teknisestä puolesta sanottiin: "Kuva on epätarkka", "Valaistus on hirveä, voi malli raukkaa!". Tietysti mukaan mahtui myös kärkevääkin kommenttia, osa nimettömänä: "Tosi amatöörimäiset naivistiset veriviivat kasvoissa, annan ylen!" ja "Anteeks ny, mut hyi olkoon!". Palautetta oli mielenkiintoista lukea. Teknisen palautteen kanssa olisin halunnut synnyttää jotain keskustelua. Kuvaa tulkitsevien kanssa sitä vähän syntyikin. Kuvan pisteiden keskiarvo on tällä hetkellä 2.6, mikä on ok, kun tietää, että kuvaa on joko inhottu syvästi tai sitten siitä on tykätty kovasti. Kommenttien perusteella arvioisin omat heikkouteni seuraavasti: sisällöttömyys, tekotaiteellisuus, hyvän teknisen osaamisen puute, yliampuvuus. Ja positiiviset puolet seuraavasti: rohkeus kulkea omaa linjaa, kokeilunhalu ja visuaalisuus.

Kuittasin kommentoijille kiitokset ja sanoin tekeväni neuvoista tulevien teosten voimavaroja. Loppuun totesin kuitenkin vielä, että jos oman teoksen julkaisee, täytyy sitä rakastaa sen verran, että voi seistä vankkumattomana jopa teoksen amatöörimäisten ja naivististen veriviivojen takana. Eli mitä tämä kolmen päivän Aukea-kokemus on osoittanut: neuvot ja apu taitavimmilta tulee painaa mieleen, mutta oma juttu, se mikä on syy valokuvauksen harrastamiseen, ei saa hukkua kritiikin takia. Muutoin oma idea, oli se miten tekotaiteellista ja sisällötöntä paskaa tahansa, muuntuu valokuvauksen kliseitä toistavaan homogeeniseen massaan ja jokaisesta kuvasta tulee tekninen suoritus, näytönpaikka kriitikon silmää ajatellen. Ei, siitä en nauttisi koskaan, vaikka painankin muiden rakentavia neuvoja aina välillä mieleeni. Luovuutta vaativat jutut ovat jotain mitä täytyy tehdä itselleen, itseään miellyttävillä tavoilla, ottaa kuvia, jollaisia itse haluaisi katsella. Samalla hetkellä kun huvittuneena luvin Lauran kuvan alta erilaisia ilmaisuja, joilla yritettiin määritellä sanaa "etova", joku yksittäinen ihminen rakastui samaiseen kuvaan. Sain viestin: "Olet saanut fanin! Yksi Aukean käyttäjistä on lisännyt sinut kirjanmerkkeihinsä ja näkee nyt suoraan etusivullaan kaikki uusimmat teoksesi!"

Ja tuo yksi viesti hävitti mielestäni kaiken pohdinnan siitä, että olenko tarpeeksi hyvä laittamaan lisää kuvia Aukeaan tai olenko tarpeeksi hyvä ylipäätään kutsumaan itseäni valokuvauksen harrastajaksi. Tuon yhden ihmisen mielestä olen. Hänen mielestään Lauran kasvojen veriviivat ovat juuri oikeilla paikoilla, hänen mielestään kovan valon osuus kuvassa ei ole liian suuri, hänen mielestään Aukea kaipaa lisää tyylilläni otettuja kuvia. Ehkä käynkin tämän ihmisen innoittamana ostamassa uuden valokuva-albumin jo heti huomenna ja lopetan tämän ns. "luovan paussin" tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti