28.9.2009

Sisko

Lähiviikkona olen kuvannut paljon ihmisiä. Vielä keväällä ihmisten valokuvaaminen tuntui mahdottomalta. En itse viihdy kameran edessä, joten ajatus siitä, että saisin muut viihtymään, tuntui absurdilta. Ensimmäinen ihminen, jota kuvasin olin Kaisu. Olin yhtä vaivaantunut kameran takana kuin Kaisu oli sen edessä. Kaisu kysyi: "Mitä mä teen?" "En mä vaan tiedä, öö näytä luonnolliselta!" huusin takaisin. Kesällä päätin kunnostautua ihmisten kuvaamisessa. Tunnen, että kaverit viimein luottavat siihen, että seison kameran takana. Olen lähiaikoina kuvannut puolialastomia opiskelukavereita ainejärjestön tyttökalenteria varten. Jos joku kysyy mitä tehdä, en enää sano, etten tiedä. Nyt saatan huutaa: "Puu johon nojaat on tiedon puu! Sinä olet Venus sen alla! Etsi tunnelmaa siitä!" Tai jotain muuta typerää, josta saa inakin hyvät naurut.

Leppävirralla valokuvasin pikkusiskoani. Edellisellä kerralla kuvasin häntä Ruotsissa. Jouduin tuolloin kiskomaan Saaran kameran eteen ja varmistamaan että olimme suojassa ihmisten katseilta. Nyt ehdotan kuvaussessiota vanhalla leikkikentällä. Sisko pukee päälle suosikkivaatteensa ja pian olemme jo matkalla. Valokuvaamme ainakin tunnin. Itsekriittinen Saara rentoutuu kuva kuvalta. Lopulta hän uskaltaa jopa pelleillä kameran edessä, eikä kavahda edes leikkikentälle saapuvia lapsiperheitä.

Parasta ihmisten valokuvaamisessa on se, että huomaa ihmisen luottavan kerta kerralta ennemmän siihen, että seison kameran takana. Kamerakammoinen sisko ei enää häpeä. Lopulta saan todellisen kunnianosoituksen: Saara pyytää minut valokuvaamaan tulevan ylioppilaskuvansa. Mahtavaa. Ja todella palkitsevaa. Mutta seuraavaksi siirryn taas puolialastomien opiskelukavereiden pariin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti