7.5.2009

Satama

Alkuviikon synkeähkön mielialan vielä painaessa (syynä tähän siskon lähdön jättämä ikävä monia kaukana olevia tärkeitä ihmisiä kohtaan) saan itseni viimein ulos jo pitkään suunnitteilla olleelle kuvauskävelylle. Hypähtelen iloisena Puistokadulle ja jatkan kohti Martinsiltaa. Huomaan olevani jopa hieman ylpeä siitä kuinka hyvin osaan nimetä Turun paikkoja ja katuja. Vaikka hampurilaispaikkaan harvoin eksynkin, tuntuu Hesburgerkin nykyään täsysin itsestäänselvältä vaihtoehdolta.

Menen ali Martinsillan ja kuvaan graffiteja, jotka olen pannut merkille reilu viikko sitten kävellessäni sillan ali edellisen kerran. Suuntaan Aurajoen vartta kohti Marttia ja kuvailen laivoja ja kaikkea merellistä.

Jos haluan rentoutua menen katsomaan purjeveneitä. Jopa lokit ja kostea kalan ja meren sekainen tuoksu on rauhottava, sillä se tuo mileeni lapsuuden purjehduskesälomat. Muistojen takia nautin vene-estetiikasta. Olen kai oppinut veneiden ihastelun isältäni, joka taas on saanut vaikutteita merimiesisältään.

Laiturit, pelastusrenkaat, veneiden nimet. Kaikki nuo pikkujutut ovat ihania. Kiinnitän huomiota aina veneiden nimiin, sillä lapsena yhden kesän hupi oli istua purjeveneen kannella kiikarit silmillä ja tiirailla vastaan tulevien veneiden nimiä ja kirjata ne sitten ylös vihkoon. Pysähdyn hetkeksi istumaan Aurajoen reunalle ja katselemaan satamaa. Kesän olemus vain tiivistyy satamissa. Tänä kesänä Ippa-Maria laitetaan viimein vesille. Olisin pettynyt, jos en töiltäni kerkeisi edes yhdeksi päiväksi purjehtimaan.

Käytän elämäni ensimmäisen kerran kuuluisaa Föriä. Kokemus eei herätä tunteita puoleen eikä toiseen. Huomaan hirveän nälän ja palaan taas Linnankadun tutulle reitille. Autojen lisäksi toinen suosikkikuvauskohteeni on ilmeisesti polkupyörät, kun niistäkin tuntuu kuvia kertyvän. Ärsyttävän tyttömäistä ja harrastelijamaista.

Linnan kadulla herätän vielä kummeksuntaa, kun kyykin kameran kanssa yhden kerrostalon kukkapenkissä. En uskalla mennä ottamaan kuvia mielenkiintoisista ihmisistä, mutta muuten en näköjään häpeä nolata itseäni ihmisten silmissä kamera kädessäni. Itseasiassa kuvittelen kamera riittää perusteluksi kaikkenlaiselle käytökselle. Aivan kuin ihmiset kuvittellisivat suoraan: "Aaaa... Hänellä on kamera... No se selittää kaiken. Hänhän telee siellä vain taidetta."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti