Barbie Killed Ken

Tulin viikonlopuksi Leppävirralle. Vapaaviikonloppu tuntui houkuttelevalta matkustusviikonlopulta, joten pakkasin kimpsut ja kampsut ja hyppäsin junaan. Mukaan otin tietenkin kameranlaukun ja junamatkan aikana ajatuksissani pyöri vaikka mitä kunnianhimoisia kuvia, joita olisin halunnut toteuttaa pikkusiskon avustuksella. Saara sanoi kuitenkin astuvansa kameran eteen vain maksusta. Pari riitaa myöhemmin suuntasin ullakolle etsimään vanhoille suunnitelmille korvikkeita.

Välillä tuntuu siltä, että nyt on menossa vaihe, jossa yritän jollain oudolla tavalla saada kiinni lapsuuteni mielenmaisemasta. Yritän kai jollakin tavalla pitää yhteyttä asioihin, joita joskus rakastin, mutta joista olen myöhemmin erkaantunut. Reilu viikko sitten virittelin piirrustustaitojani piirtämällä dinosauruksia, kuten ala-asteella (en edes piirrä niin huonosti, kun ennalta odotin). Ala-asteella omin myös perheeni filmikameran lähes täysin omaan käyttööni. Yksi lauantaipäivä kului barbinukkeja valokuvaten. Vaadin, että kuvat kehitetään samana päivänä ja illalla esittelinkin luomuksiani ylpeänä äidilleni. Äiti tosin suuttui kun tajusi, että kallis fimi olikin täyttä kuvia suosikkibarbeistani eri asennoissa ja eri vaatteissa.

Ehkä sittenkin lapsuuden mielenmaisemassa kiinnostaa lapsen mielen luovuus. Kun yhtäkkiä on vaan palava halu valokuvata, mutta suunnitellut ideat ovat murskana, on helppo keksiä uutta ajattelemalla kuin lapsi. Tällä kertaa löysin ullakolta vanhan Barbitalomme. Mieleen tuli myös siskolle yli kymmenen vuotta sitten tulleet Barbie-lehdet, jotka olivat valokuvilla toteutettua sarjakuvaa Barbien vaaleanpunaisesta siirappisesta elämästä. Mielestäni lehdet olivat aina kamalia. Niiden tarinat kertoivat täydellisestä Barbiesta, joka osaa tehdä mitä vaan ja ratkaisee kaikkien ongelmat. Lopussa seisoi aina opetus rakkauden, ystävyyden ja perheen tärkeydestä. Mietin vaan, että mitä niilläkin sarjakuvilla haettiin takaa, sillä niiden viihdearvo ainakin oli nolla. Oliko niiden tarkoitus olla valmiita leikkiehdotuksia? Kuka nyt oikeasti haluaa leikkissään noudattaan käytöstapoja ja moraalisia oppeja, kun todellinen maailma vaatii sitä samaa?

Parhaissa kavereideni kanssa leikityissä barbileikeissä itkettiin, petettiin ja tapettiin. Parasta oli traumat jota sai järjestää kuvankauniille ja hienosti pukeutuneille sätkynukeilleen. Jokainen leikkipäivä oli kuin jännittävä jakso maailman parasta saippuaoopperaa. Tosin parhaan leikkikaverin kanssa onkin puhuttu jälkikäteen, että koska osasimme ottaa elämän rankat aiheet leikkeihin, taisimme leikkiä nukeilla vähän liian pitkään. Tänäviikonloppuna kuitenkin valokuvasin barbitaloa nämä vanhat leikit ja Barbie-lehtien sarjakuvat mielessäni. Kuvasarjasta piti tulla laajempi, mutta monioaisen talon valaiseminen nukkeineen kattovaloilla ja pöytälampuilla osoittautui niin aikaavieväksi, että lopulta tyydyin kahteen kuvaan. Palaan idean pariin ehkä ensi kerralla, kun on enemmän aikaa ja tiedän vähän paremmin mistä lähteä liikkeelle kuvaamisen kanssa.

Mutta nyt kevättä ja aurinkoisia kuvaussessioita suunnittelemaan. Hirveä into olisi päästä taas tosissaan kuvaamaan ihmisten kanssa. Lämmöllä muistelen tyttökalenterin hektisiä kuvauspäiviä. Mutta jotenkin vaisto sanoo, että tänäkeväänä tulee olemaan aihetta valokuvata ihan todellisella tarkoituksella. Nämä "kuvaustauon" ajoittaiset pakonomaiset valokuvauspuuskat ovat toivottavasti merkki siitä, että en ole sittenkään menossa kohti pelkäämääni luovuuskriisiä.

Kolme Pauliinaa

Suunnitteilla on taas vaikka millaisia valokuvaussessioita, mutta pidän kameran kaapissa siihen asti kunnes olen saanut kulttuurihistorian tieteellisen tutkimuksen valmiiksi. Mikään ei kuitenkaan estä vanhojen kuvien esiinkaivamista. Tykkään ihmisiä kuvattaessa näyttää kuvattaville sekä alkuperäisen, että photoshopatun kuvan. Ihan vaan korostaakseni sitä, että se on photoshop, joka saa ihmeitä aikaa, en minä. Photoshopin raw-ikkuna on vienyt vipujen vääntelyn aivan uudelle tasolle. Kiitos siis vielä kerran Jaakolle, joka kärsivällisesti värkkösi koneeni ääressä useaan otteeseen photoshoppia asentaen. Vanhalla Olumpus Masterillani ei olisi saatu tyttökalenterikuvista irti paljoakaan.

Mutta nyt vertailen ja pohdin kuvaa, jonka nappasin Pauliinasta Ruissalon metsissä lokakuussa. Valitsin tämän kuvan siksi, että palasin sen pariin kolme kuukautta kuvan ottamisen ja ensimmäisen muokkausyrityksen jälkeen. Yllä on alkuperäinen täysin muuttamaton kuva. Pauliina seisoo puiden latvojen jättämässä varjossa. Silmät ovat pahasti varjoissa, kuva on harmaan punertava, olosuhteet näyttävät ankeilta ja kaikin tavoin kuva näyttää hyvältä idealta, jonka kuvaaja kuvaaja on onnistunut möhlimään. Toisin silmin katsottuna se näyttää vain raa'alta. Se näyttää kaipaavan säätöä.

Editointiyritys 1. Vähän aikaa kuvan ottamisen jälkeen säädin kuvaa. Päädyin ylläolevaan lopputulokseen ja pidin sitä kai suhteellisen onnistuneena, koska laitoin kuvan tännekin. Nyt kun katson kuvaa, mietin: mitä pahaa Pauliina on minulle tehnyt, koska olen antanut hänelle tuollaisen käsittelyn. Kuva ei ole millään tasolla parannus alkuperäiseen kuvaan nähden. Kuvaa katsoessani säälin kaunista Pauliinaa ja mietin, että kuka ääliö on lisännyt kuvaan noin paljon kontrastia. Pauliinan silmät ovat edelleen varjossa. En tarkkaaonttaen muista mitä kuvale tein, mutta kuvaa katsomalla voi päätellä, ett kontrastia on ainakin lisätty, metsän vihreitä sävyjä korostettu ja valoihin ja varjoihin on tehty jyrkkää eroa, niin että lopputulos on kaikkea muuta kuin onnistunut. Onneksi kuva ei päätynyt tätä blogia suurempaan levitykseen.

Editointiyritys 2. Joulun jälkeen muistin, että minullahan oli Pauliinasta kiva kuva, joka oli jäänyt kaivelemaan mieltä. Päätin antaa kuvalle uuden mahdollisuuden ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Nyt väänsin vipuja aivan toisiin suuntiin ja on vaikea kuvitella, että miksi en alunperin tehnyt samoin. Lisäsin kuvaan pehmeyttä, vaalensin varjoja, muutin taustan ja Pauliinan puvun sävyjä. Tykkään kuvasta nyt. Se ehkä näyttää sliipatulta, mutta ainakin varjot iholla ovat pehmeitä, silmät näkyvät, iho on luonnollisen värinen ja kuva tekee Pauliinalle paljon enemmän oikeutta kuin edelliset versiot. Kuvassa on jotain herkkää ja metsänhenkimäistä ja koen, että sain viimein pelastettua idean, joka oli päässäni kuvaushetkellä. Kiitokset siis jälleen rakkaalle photoshop CS4:lle. Filmikuvauksen opettelu kiinnostaa nyt kovasti. Ihan vaan, että oppisin arvostamaan sitä miten paljon osaamista vanhankoulukunnan kuvaajilta vaaditaan.

Peili

Työnteko tekee ihmeitä. Neljä iltavuoroa putkeen ja johan alkaa taas valokuvaaminen innostamaan! Tänä aamuna oli pakko ottaa kamera ja kolmijalka esiin ja kuvata ihan vaan kuvaamisen ilosta. Pari iltaa sitten tulin väsyneenä töistä ja vilkaisin asuntoni peiliin sopivasta kulmasta. Yhtäkkiä päässä alkoi heittelehtiä ajatuksia sinne tänne: "Mitä jos peilissa näkyisi sänky, jolla olisi ruumis? Tai nainen tai jotain?" Pyörittelin ajatuksia päässäni päivän ajan: "Peilissä voisi olla alaston nainen!? Mutta mistä minä nyt sellasen löydän?" Tänään oli pakko päästä toteuttamaan ideoita tuntia ennen töihin lähtöä. Tulin siihen tulokseen, että peilissä näkyy jonkun sortin ruumis ja koska muitakaan ihmisiä ei ollut tavoitettavissa, päätin itse uhrautua. Tukka auki, kukkamekko päälle, naamio kasvoille (en jaksanut meikata) kolmijalka suunnattuna peilin kautta sängylle, kaikki irtovalot sohvalle oikein suunnattuina ja sitten vaan heitin omat kintut kuvaan ja *räps*. Kaikkien valmisteluiden lisäksi, kerkesin loikkia sängyn ja kameran väliä parinkymmenen minuutin ajan, kunnes tajusin myöhästyväni töistä.

Iltavuoron jälkeen juoksin bussiin ja bussista kotiin tietokoneen ääreen. Vasta reilun tunnin photoshoppaamisen jälkeen kuvat alkoivat saada muodon, johon olin tyytyväinen. Alunperin ideana olis se, että kuvassa olisivat mukana peilin raamit, mutta en saanut kuvia mitenkään henkiin alkuperäisen idean kanssa. Päivä olkoon osoitus siitä, että vaikka kuinka luulee näkevänsä kuvat valmiina päässsään, lopputulos on harvoin sitä. Kuvia katsellessena pohdin, että kotona voisi kuvailla useamminkin. Pohdiskelin myös sitä mitä niissä näkyy. Tapettu thaimaalainen prostituoitu? Voisiko niistä löytää ihan oikeaa sanomaa tällä kertaa? Ehkä, ehkä ei... Nyt olen yöuneni ansainnut. (Klikkaamalla kuvat saa todella isoiksi)

Muistoja

Selailin tänne blogiin tulevien kuvien kansiota äsken ja sain ajatuksen: "Heeeettkinen, nuo kuvathan olen unohtanut laittaa esille!" Kaivoin tähän vanhoja kuvia, mitkä piti laittaa tänne jo kauan sitten. Joululomalla ensimmäisinä päivinäni Leppävirralla, valokuvasin vanhoja leikekirjojani. Ah, leikekirjat, nörtille nuorelle paras tapa viettää lauantai-iltaa. Löysin laatikoista aivan ihmeellisiä julisteen palasia, sarjakuvaruutuja ja vaikka mitä paperimateriaalia, mitä olin säästänyt tulevaisuuden leikekirjoihin. Kaksi ylintä kuvaa ovat lukion alun aikaisesta valmiista leikekirjasta Pariisin matkan jälkeistä askartelua. Olin keksinyt omasta mielestäni hienon tavan tehdä leikekirjasivuja: peitin sivuja Pariisin matkalta jääneillä kartoilla. Pääle liimasin Pariisin lentokentältä mukanani tuomasta muoti- lehdestä peräisin olevia ihmisiä mainoskuvista. Ylimmässä kuvassa taustalla on Pariisin keskustan kartta. Alemmassa kuvassa Louvren kartta. Nykyään omien leikekirjojen katselu on todella hellyyttävää ja mielenkiintoista, kun näkee ja muistaa, miten materiaalien kerääminen ja erilaisten sivujen sommittelu vei paljon aikaa ja energiaa. Mutta, ah, oli se vain niin hauskaa.

Vihaan sitä, että Blogger on välillä todella surkea palvelimien ladattavien kuvien kanssa. Varsinkin punaiset sävyt kuvissa muuttuvat usein pikselimössöksi, vaikka kuva itsessään olisi miten hyvänlaatuinen tahansa. Alin kuva on siitä hyvä esimerkki. Kuvassa on viimein kollaasi mummolta saamistani vanhoista mustavalkokuvista. Annoin niistä otettujen kuvien roikkua koneella viikkotolkulla ennen kun päädyin tyydyttävään ratkaisuu niiden muokkaamisessa. Jotenkin kuvissa ei olisi ollut mitään järkeä, jos niille ei olisi tehnyt mitään radikaalia tai lisännyt mitään omaa. Vanhoja kuvia katsellessa ei voinut välttyä huomaamatta, miten eritavalla vuosisadan alkuvuosikymmenillä on valokuvattu miehiä ja naisia. Todella vanhoja kuvia löysin vain miehistä. Niissä he esiintyvät sotilaspuvut (vai armeijapuvut?) päällä. Naisista löydetyissä kuvissa esiintyy lähes poikkeuksetta lapsia ja omakotitaloja. Mutta se siitä sukupuolen representaatiosta tällä kertaa, tykkäsin punaisen ja sinisen värin yhdistämisestä samassa vanhanaikaisessa kuvassa. Ja viimein olin suhteellisen tyytyväinen siihen mitä sain kuvista aikaan.

Kritiikkiä, kritiikkiä!

Joululomalta palattuani päätin olla valokuvaamatta vähään aikaan. Pitää luovaa paussia eli toisin sanoen keskittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen kameralla ja Photoshopilla leikkimisen sijaan. Tehdä jotain mikä kolauttaa opintotilille pisteitä ja vie elämässä eteenpäin. Välillä on vaan niin helppo hukuttautua luovaan tekemiseen ja unohtaa kaikki velvollisuudet. Mutta täysin katoamaan en ole ajatuksistani valokuvausta kertaakaan saanut sen jälkeen kun ensimmäisen kerran astelin vanhasta puutarhakadun asunnostani ulos, kumpparit jalassa, kamera kaulassa. Samana iltana taisin luoda tämän blogin.

Nyt on jokseenkin kokoavan ajattelun aika. Viime vuoden suosikkikuviani kokoava valokuva-albumi alkaa olla täysi. On jotenkin luonnollista pitää paussia ja pohtia, mihin on tultu, onko tultu yhtään mihinkään ja mihin pitäis jatkossa päätyä. Kavereilta jos kysyy mielipidettä valokuvista, ne on vaan että "Jossu JEE!". Vanhemmilta jos kysyy mielipidettä, ne on vaan että "Meidän tyttö JEE!". Sukulaiset lähinnä ihmettelee, että mihin se Johanna on taas hurahtanu. Tällä viikolla tuli tunne, että nyt vois vähän kovettaa luonnetta. Heittää pari suosikkikuvaa teurastettavaksi ja ottaa oppia jatkoa varten. Katsoa mitä niistä sanoo ihmiset, jotka ainakin väittävät tietävän valokuvauksesta enemmän kuin paljon.

Kirjauduin Aukea.net -luomisgalleriaan. Kutsun sitä lähinnä unelmien teurastamogalleriaksi. Sivulla eri taidealueiden harrastajat, aktiiviharrastajat ja ammattilaiset vertailevat toistensa töitä, antavat kritiikkiä ja pisteyttävät sivulle ilmestyviä kuvia 1-5 arvosanoin. Aukea on jännä maailma harrastajalle. Se tarjoilee upeita kuvia, mutta myös opettaa tajuamaan, miten eri tavalla ihmiset ymmärtävät estetiikan tai ylipäänsä valokuvan tarkoituksen. Löydän Aukeasta aina välillä helmiä, kuvaajia joiden tyylistä pidän ja yksittäisiä vaikuttavia töitä. Makuni ei kuitenkaan vastaa aukean valtatyyliä, jossa seikkailevat oravat, linnut ja luonnon ihme mönkiäiset mitä terävimmissä ja asetuksiltaan täydellisissä kuvissa. Asetusnörttien hallitsema paikka takaa sen, että saatan löytää etusivulta upean esteettisen taiteilijan persoonallista luovuutta hehkuvan teoksen, joka vaikuttaa minut täysin, mutta kuvan pistekeskiarvo on 2.3 ja kuvan alla valokuvauksen asiantuntijat puhuvat, että kuvan taka-ala ei ole tarpeeksi syväterävä ja, että mallilla on luomi väärässä paikassa kasvoja ja kuva on siksi epäonnistunut (Ehkä maailman pisin lause). Samalla sivulla on kuva puussa istuvasta peiposta, jonka, pistearvo on 4.2, koska arvioijien mielestä kuvassa on täydellinen aukon ja valotuksen yhdistelmä, joka mahdollistaa sen, etti kuvassa ole lainkaan kohinaa.

En nyt siis esitä valokuvauksen teknisten arvojen olevan yhdentekeviä. Oma kuvamakuni vain kohtaa hyvin harvoin sellaisten ihmisten kanssa, jotka mielestäni kuvaavat kliseitä kliseiden perään (auringonlaskut, järvimaisemat, leppäkertut, kasvokuvat pikkulapsista) päämääränään vain asetusyhdistelmä, josta kukaan toinen asetusnörtti ei pääse huomauttamaan. Olen aina rakastanut luovien hullujen valokuvia. Suosikkivalokuvaajani Jan Saudek, joutui aikoinaan syytteeseen, koska hänen valokuvataiteensa tulkittiin pornografiaksi. Oli tulkinta hänen töistään mikä tahansa, kukaan ei takuulla omaa hänen laistaan estetiikan ja kuvallisen shokeeraamisen tajua. En vieläkään osaa käsitellä hänen näyttelynsä jättämää ihastuksen ja hämmennyksen sekaista tunnetta. Myös Anton Corbijn on omalla tavallaan tärkeä ja erikoinen kuvaaja. Tekniikkanörtteilyn sijaan hänen kuvansa ovat tunnelmallisia, erikoisia, rosoisia ja kiinnostavia. Hänen ihmiskuvissaan on aina joku juju. Sanoin joitakin vuosia sitten pari poikkipuoleista sanaa hänen julkkis-töistään, mutta tämän kuvajujun tajuaminen vaati sen, että aloin itse kokeilemaan ihmisten kuvaamista. Oli Corbijnin kuvassa julkisuuden henkilö tai naapurin Matti, kuva on oma juttunsa, enemmän kuin osiensa summa. Jokin erikoinen ilme, tapahtuma, tilanne, asuste, paikka, aina jokin ylimääräinen asia, joka saa pysähtymään katsomaan kuvaa uudestaan. Katselen toistuvasti herran näyttelystä mukaan tarttunutta kirjaa ja ihailen, yritän pohtia taiteilijan näkemyksen saloja. Usein olen paennut maailmaa valokuvakirjoihin Leppävirran kirjaston sohvalla tai kotona perehtynyt jostain halvalla ostamiini 70-luvun valokuvakirjojen estetiikan oppeihin. Mutta uskon, että ihminen oppii eniten katselemalla, miettimällä millaisia kuvia haluaa itse nähdä ja kokeilemalla. Tiedän millaisista kuvista pidän. Provosoivista, erilaisista, esteettisistä, värikkäistä ja riskialttiista (tahtoisin itse täyttää nämä kriteerit omilla kuvillani joskus). En pidä luontokuvista, en erikoisemmin lehtikuvista tai muistakaan kuvista, jossa tekijän luovuus on yksin kiinni siitä, että ympärillä sattuu olemaan joku kiinnostava tapahtuma tai siitä, että ihminen istunut puskassa 8 tuntia napatakseen kuvan ohikiitävästä ketusta. Nämä ovat vain makukysymyksiä. Vastakkainasettelu itseään toteuttavan ja havainnoivan kuvaustavan välillä tuntuu olevan valokuvaajien keskusteluissa kokoajan läsnä.

Mutta haluan oppia, saada kritiikkiä. Olen hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä. Tekniikkanörteiltä ja vanhan polven valokuvausjääriltä voi oppia, jos uskaltaa sitä pyytää. Pohdin mielessäni, mitä tapahtuu, jos Aukean kaltaiselle perinteisen valokuvauksen kliseiden temmellyskentälle heittää Lauran verisen Carrie-tyttökalenterikuvan. Oli ihan pakko kokeilla. Latasin kuvan nettisivulle ja kirjoitin kuvan alle että se on tyttökalenterikuva. Aivan kuin olisin kerjännyt verta nenästäni. Valitsin kuvan etusivulle poimintoihin ja jäin odottelemaan kommentteja ja pisteytyksiä.

Pistejakauma oli selvä jo ensimmäisenä päivänä: kuva aiheutti tunteita laidasta laitaan. Kaikki arvosanat 1-5 olivat käytössä, korkein huippu oli kakkosen kohdalla, toiseksi korkein nelosen kohdalla. Tällainen aaltoileva pistejakaumaan ei törmää usein. Se jakaa kuvan katsojat kahtia ja ilmenee hyvin usein vähänkin seksuaalisissa kuvissa. Olin aika tyytyväinen. Juuri siihen, että kuva jakaa katsojat kahtia. Osa siis kaipaa Aukeaan juuri sitä mitä teen, osa toivoisi, ettei olisi koskaan vilakaissutkaan kuvarumilusta, jossa nuori veren tahrima nainen on suorassa katsekontaktissa kameran kanssa.

Myös kommentit olivat mielenkiintoisia. Osa yritti tulkita kuvaa mitä mielenkiintoisimmin tavoin. "Tämä on selkeästi jäljitelmä. Kuva on seksuaalinen, mutta ei alistava. Se heittää pallon katsojalle.", "Kuva on kevytversio Carrie elokuvasta", "Malli voisi ikään kuin heittää diskopalloa yleisön päälle, silloin se ehkä aukeaisi paremmin." Teknistä kommenttia olin toivonut, sillä vaikka hallitsen perusjutut, teknisessä puolessa olisi paljon kehittävää. Teknisestä puolesta sanottiin: "Kuva on epätarkka", "Valaistus on hirveä, voi malli raukkaa!". Tietysti mukaan mahtui myös kärkevääkin kommenttia, osa nimettömänä: "Tosi amatöörimäiset naivistiset veriviivat kasvoissa, annan ylen!" ja "Anteeks ny, mut hyi olkoon!". Palautetta oli mielenkiintoista lukea. Teknisen palautteen kanssa olisin halunnut synnyttää jotain keskustelua. Kuvaa tulkitsevien kanssa sitä vähän syntyikin. Kuvan pisteiden keskiarvo on tällä hetkellä 2.6, mikä on ok, kun tietää, että kuvaa on joko inhottu syvästi tai sitten siitä on tykätty kovasti. Kommenttien perusteella arvioisin omat heikkouteni seuraavasti: sisällöttömyys, tekotaiteellisuus, hyvän teknisen osaamisen puute, yliampuvuus. Ja positiiviset puolet seuraavasti: rohkeus kulkea omaa linjaa, kokeilunhalu ja visuaalisuus.

Kuittasin kommentoijille kiitokset ja sanoin tekeväni neuvoista tulevien teosten voimavaroja. Loppuun totesin kuitenkin vielä, että jos oman teoksen julkaisee, täytyy sitä rakastaa sen verran, että voi seistä vankkumattomana jopa teoksen amatöörimäisten ja naivististen veriviivojen takana. Eli mitä tämä kolmen päivän Aukea-kokemus on osoittanut: neuvot ja apu taitavimmilta tulee painaa mieleen, mutta oma juttu, se mikä on syy valokuvauksen harrastamiseen, ei saa hukkua kritiikin takia. Muutoin oma idea, oli se miten tekotaiteellista ja sisällötöntä paskaa tahansa, muuntuu valokuvauksen kliseitä toistavaan homogeeniseen massaan ja jokaisesta kuvasta tulee tekninen suoritus, näytönpaikka kriitikon silmää ajatellen. Ei, siitä en nauttisi koskaan, vaikka painankin muiden rakentavia neuvoja aina välillä mieleeni. Luovuutta vaativat jutut ovat jotain mitä täytyy tehdä itselleen, itseään miellyttävillä tavoilla, ottaa kuvia, jollaisia itse haluaisi katsella. Samalla hetkellä kun huvittuneena luvin Lauran kuvan alta erilaisia ilmaisuja, joilla yritettiin määritellä sanaa "etova", joku yksittäinen ihminen rakastui samaiseen kuvaan. Sain viestin: "Olet saanut fanin! Yksi Aukean käyttäjistä on lisännyt sinut kirjanmerkkeihinsä ja näkee nyt suoraan etusivullaan kaikki uusimmat teoksesi!"

Ja tuo yksi viesti hävitti mielestäni kaiken pohdinnan siitä, että olenko tarpeeksi hyvä laittamaan lisää kuvia Aukeaan tai olenko tarpeeksi hyvä ylipäätään kutsumaan itseäni valokuvauksen harrastajaksi. Tuon yhden ihmisen mielestä olen. Hänen mielestään Lauran kasvojen veriviivat ovat juuri oikeilla paikoilla, hänen mielestään kovan valon osuus kuvassa ei ole liian suuri, hänen mielestään Aukea kaipaa lisää tyylilläni otettuja kuvia. Ehkä käynkin tämän ihmisen innoittamana ostamassa uuden valokuva-albumin jo heti huomenna ja lopetan tämän ns. "luovan paussin" tähän.

Porukat

Vietin Leppävirralla reilun viikon. Se on pisin aika, mitä olen entisellä kotipaikkakunnallani viettänyt puoleentoista vuoteen. Nukkumisen ja äidin ruokien syömisen ohella halusin myös valokuvata vanhoilla kotikulmilla. Ensi syksynä minulla ei ole enää Leppävirralla paikkaa minne mennä. Ei kotitaloa jossa olen kasvanut, ei juuri paikkakunnalla asuvia kavereitakaan. Siksi halu tallentaa muistoja on suuri. Siirsin vanhan huoneeni vähät huonekalut kummalliseen järjestykseen. Halusin käyttää valokuvissa makuuhuoneeni punaista seinää, jonka olen joitakin vuosia sitten omin käsin maalannut. Huomasin, että Saaran saa helposti valokuviin kunhan hänelle lupaa, etteivät hänen kasvonsa näy. Saara on tunnettu suorasanaisista ja epäsovinnaisista mielipiteistään. Saaran kaverit olivat tehneet hänelle syntymäpäivälahjaksi valkoisia T-paitoja, joita koristavat Saaran lentävät lauseet. Oma suosikkini oli "I hate old & bold people". Muita olivat: "Fuck the global warming", "Don't make me wear ecological clothes" ja "I don't need a man, I have my TV".

Sain joululahjaksi kolmijalan, jota olin jo jonkin aikaa kaivannut kameralleni. Kannoin kaikki talon pöytälamput huoneeseeni, asensin kolmijalan ja valot suuntaamaan punaista seinää kohti. Äiti päivitteli useaan otteeseen sitä, että huoneeni näytti studiolta. Sain mummolta lainaan laatikollisen vanhoja 30-60 -luvuilta peräisin olevia mustavalkovalokuvia sukulaisistani (niistä lisää kuvia myöhemmin). Kiinnitin kuvat seinään tarkkaan harkittuun järjestykseen ja käskin Saaran asettua heilumaan kuvien eteen. Läpinäkyvien "haamukuvien" ottaminen on toistaiseksi hauskin juttu, mitä kolmijalalla olen keksinyt tehdä.

Viimeisenä iltana isä toivoi, että ottaisin valokuvia hänestä. Isä unelmoi tulla kuvatuksi musiikkia kuunnellen ja hyvää viskiä juoden. Raahasin kaikki talon pöytälamput takkahuoneeseen ja isä laittoi Neil Yongin pyörimään levysoittimeen ja kuulokkeet korvilleen. Hän unohti lähes kokonaan, että tilanne oli luotu vaan kuvaa varten. Kun ehotin toisenlaisiin kuviin siirtymistä sain vastaukseksi: "Odota, mun pitää ensin laittaa soimaan yks levy, joka mulla on mielessä!" Alimmassa kuvassa isä laulaa Neil Youngin tahtiin. Kuvien ottamisen jälkeen myös näytin isälle mitä kuville tehdään photoshopilla ja säädimme kuvien lopulliseen ilmeen yhdessä. Nyt olen matkalla takaisin kotiin Turkuun ja vanhan kotitalon pöytälamput saavat olla paikoillaan ainakin kevääseen saakka.

Naamat

On mielenkiintoista keskustella toisten valokuvaharrastajien kanssa. Vähän aikaa sitten kävin toisen valokuvausta harrastavan mediatutkijaopiskelijan kanssa valokuaamassa kauppakeskuksessa. Testailimme toistemme laitteita ja kunnollisen valokuvaamisen sijaan puhuimme. Hän sanoi keräävänsä valokuvaamalla talteen hetkiä ja muistoja. Itse kerroin kuvaavani lähinnä itseilmaisun takia. Tahdon tehdä sellaisia kuvia, joita haluan itse haluan katsella. Rakastan kaikkea visuaalista, mutta en osaa piirtää. Valokuvaaminen on tapa tallentaa suorakulmioita, joiden sisässä on jotain kaunista tai mielenkiintoista. Se on tapani rentoutua ja purkaa ahdistusta. Rakastan lavastaa kuvia. Suunnitella ne valmiiksi päässäni ja katsoa miten ne saa tallennettua kameralla. Parasta on jos kesken kuvan tekemisen jonkin pienen sattuman avulla keksiikin jotain uutta.

Lähiainoina olen miettinyt paljon omia kuvaamista ja suhdetta omiin kuviin. Kuvan tekeminen antaa paljon. Mutta silti katsoja näkee kuvassa aina niin paljon enemmän, kun hän katsoo jonkun toisen kuvaa. Vierasta kuva katsoessa ei saa mielikuvia kuvaustilanteesta. Kuva ei ole pyörinyt ajatuksissa jo valmiiksi, sitä ei ole katsellut editointi vaiheessa. Kuva on edessä täysin valmiina ja voi vain ihailla ja arvailla kuinka se on tehty. Tosin asialla on kääntöpuolensa. Muistot ja kuvantoteutustapa saattavat antaa kuvalle lisämerkityksiä, joita toiset eivät havaitse. Jos toisella ihmisella on hyvin eri motivaatiot kuvaamiseen, ei kuvan hienoutta tajua. Ehkä se on niin että omia kuvia on sittenkin kivointa katsella. Mutta sitäkään en ymmärrä, että ihminen kuvaa, mutta ei laita kuviaan esille. Mielestäni yhtä lailla kun musiikki on tehty kuunneltavaksi, kuvat on tehty katseltavaksi. Jos ei uskalla näyttää kuviaan kellekään, on turha valittaa, mikäli kukaan ei usko kykyihin.

Yllä olevat kuvat otin viimeyönä saavuttuani kotiin pikkujouluista. Raivasin eteisen lähes tyhjäksi, täytin sen lampuillam jolloin siitä tuli kuin pieni studio. Valokuvilla ja naamioilla hulluttelu, mikä täydellinen lopetus päivälle.

Muusikko

Antin kuvaussession kuvat on viimein käyty läpi. Oli hauska kuvata kerrankin "ihan tarkoituksella", eli jonkun hyödyksi. Kyllä jossain vaiheessa mietin, että mitä jos kuvista ei tulekaan hyviä, mutta kaikki osapuolet olivat erittäin tyytyväisiä ja Antti sai omien sanojensa mukaan parempia promokuvia, kuin oli uskaltanut odottaa. Hyvä niin. Pari viikkos sitten meidän pieni kolmen hengen kuvausryhmämme saapui Varian harjoitusteatteriin (lupa hoidettu kanslistilta, joka jostain syystä aivan innoissaan) ideoimaan ja kuvailemaan. Mallia ei ollut ennen kunnolla valokuvattu ja alkulämmittelyihin meni vähän aikaa. Tuntien aikana kerkeseimme kokeilla paljon erityyppisiä kuvia. Aloitimme keksimälläni sohvakuvalla, jossa Antin oli määrä istua aivan kuin hänellä olisi "parisuhdekriisi" kitaransakanssa. Ylläoleva kuva ei ole mikään sohvakuvien onnistunein valinta promokuvaksi, mutta valitsin sen tähän koska kuva on ankaudessaan hauska.

Sohvakuvien vietyä paljon aikaa päätimme kokeilla yksinkertaisempia juttuja. Jokainen artistihan tarvitsee mustavalkoisia kitaransoittokuvia! Harjoitusteatterin mustien verhojen kanssa oli hauska leikkiä. Siirtämällä valoa sai verhot melkein näkymättömiin tai sitten verhojen laskokset sai esiin tuomaan taustalle dramatiikkaa. Oli haastavaa kuvat miestä. Tyttöjä on helpompi kuvata, koska naisena minun ei ole vaikea päätellä millaisina naiset haluavat tulla kuvatuiksi. Miehet ovat ihan toisen juttu.

Mietin monta kertaa, että mitä ihmettä kuuluu sanoa kuvan onnistuessa. Tyttöjen kanssa kannustaa hirveästi jos huutaa, että nyt tuli tosi upea tai kaunis kuva. Mikä adjektiivi miesmuusikon mielestä kuvaisi onnistunutta kuvaa? Taisin käyttää sanaa "hyvän näköinen" tai "onnistunut" kuva. Onneks kun alkuun päästiin Antin ja Pauliinan kanssa oli niin rento meininki, että repeilyiltä ja hauskoilta kommenteilta musiikin täyttämässä pimeässä harjoitusteatterissa ei vältytty. Miesten kanssa ei tarvii varoa sanojaa niin tarkasti. Tyttökalenterikuvauksissa erehdyin kerran huutamaan: "Nyt näyttää vähän siltä kun oisit peura konepellillä!" Ei näin.

Viimeiset kuvat ovat rennoinpia. Ehkä siksi että ne olivat Antin oma idea. Hän halusi tulla kuvatuksi lattialla kitaran kanssa. Olen väri-ihminen henkeen vereen. Halusin että Varian sohvan keltainen kangas otetaan mukaan. Ja näin syntyivät mielestäni parhaat kuvat. Promokuvatyyppisiä kuvia olisi hauska ottaa jatkossakin, jos tilaisuus tarjoutuu. Nytkin olisi ollut hauska revitellä oikein kunnolla ja vetää todella överiksi. Mutta aina täytyy kuunella kuvattavaa. Kuvien onistumisen määrittää se, kenen käyttöön ne tulevat. Ensimmäiseksi promokuvauskerraksi tämä taisi siis olla erittäin onnistunut.

Tyttökalenteri

Viimein saan tehdä koko syksyn valokuvaustyön kattavan tyttökalenterinmerkinnän! Tyttökalenterin tekeminen oli tähänastisen elämäni kiinnostavin projekti ja olen erittäin kiitollinen siitä, että vaikka olen harrastanut valokuvausta vasta vähän aikaa, minulle uskottiin suuri vastuu tyttökalenterin kuvaajana. Ainakaan tähän mennessä en ole kuullut, että se olisi jonkun mielestä ollut virhe. Syksy on kulunut hyvin pitkälti tyttökalenteri-ilmapiirissä. Joko olen ollut fyysisesti kuvauspaikalla, kuvien parissa tietokoneen ääressä tai sitten henkisesti valokuvausmaailmassa uusia kuvauskeinoja miettimässä. Lähtökohtana oli tietenkin laadukkaan ja myyvän tyttökalenterin aikaansaaminen, mutta näiden tavoitteiden ohella, olen pyrkinyt oppimaan valokuvaamaan paremmin, julkisemmin, erilaisia välineitä hyväksikäyttäen ja erilaisten ihmisten kanssa työskennellen. Olen tyytyväinen syksyn saavutuksiin ja siihen, että olen oppinut kuinka "studiomainen" kuvaus toimii. Hyvä lavastettu kuva vaatii kärsivällisyyttä ja monien pienten osasten onnistumista samaan aikaan. Alla olevien kuvien onnistuminen on siis kussakin kuvassa esiintyvän mallin, suurimmassa osassa kuvauksista mukana olleen kalenterin projektipäällikkö Sofian ja minun yhteistyöni ansiota. Se missä kuva on otettu ja se mitä kuvassa näkyy on meidän kaikkien suunnittelun tulos. Se, minkä näköisenä tilanne on tallentunut kuvaksi ja miten kuvaa on muokattu, voidaan laskea minun ansiokseni.

On ikävää, että kun kalenterin painolaatu paljastui odotuksiamme huonolaatuisemmaksi, päädyimme pettyneinä syyttelemään toisiamme. Totuus on kuitenkin se, että olemme kaikki (varsinkin projektin kaksi avainihmistä) tehneet kovasti töitä hienon kalenterin eteen ja nirsoilimme painojäljestä tai emme, Hurman tyttökalenteria hienompaa ainejärjestökalenteria saa hakea. Itse olen onnekkaassa asemassa, sillä kädessä oleva paperikalenteri ei ole se suurin asia mitä kalenterinteosta minulle jäi. Eilen sain eräältä kaverilta yöllä tekstiviestin, jossa sanottin, ettei kalenteri tulemaan olemaan suurin eikä viimeinen asia, mitä tulen tekemään. Lause oli hyvin lohduttava ja ajatuksia kokoava, sillä olen käyttänyt paljon aikaa menneen projektin ajatteluun ja uusien projektien suunnitteluun.

Nyt kuitenkin kertomus jokaisen kuvan valmistumisesta. Suvin kuva oli ensimmäinen tyttökalenterikuva. Raahasimme eräänä viileänä sunnuntaiaamuna ison kasan lakikirjoja ja rekvisiittaa yliopistonmäelle Blondin kosto -elokuvaa ajatellen. Lenkkeilijöitä ja hengailijoita oli paikalla yllättävän paljon. Aluksi suunnitteilla oli suihkulähdekuva, mutta huono valo eliminoi alkuperäisen suunnitelman. Vähän aikaa parveilimme epätoivoisena ennen kuin ajatus "tiedon puusta" keksittiin. Suvi asettui istumaan puun alle ja samalla sekunnilla pilvet kaikkosivat ja täydellinen valo hävitti harmaan aamun valaisten Suvin kauniisti. Kuvaus on ehkä vähän liioiteltu, mutta ajatus jumallisesta valosta, joka kohdistuu paratiisin puun jurelle, sai meidät tunnelmaan. Kuvan "juttu" löytyi nopeasti ja saimme paljon hyviä kuvia. Pöyrin aivan innoissani uuden objektiivini kanssa nurmikolla huutaen: "Suvi! Se on tiedon puu! Sinä olet hedelmällinen jumalatar sen alla!" ja muita juttuja, jotka saivat Suvin nauramaan. Kun aurinko meni pilveen, otimme sen merkkinä siitä, että kuvausten oli määrä olla ohi. Kuvaamisen jälkeen edessä oli kymmenen tunnin työpäivä. Yöllä kotiin saavuttuani editoin valokuvia ja lähetin valitun kuvan Sofialle. Seuraavana aamuna alkoivat projektin sisällä sähköpostit ja puhelut levitellä huhua, että tästä tulee hyvä kalenteri.

Kaisan kuva oli vuorossa maanantai-iltana heti seuraavana päivänä Suvin kuvasta. Sisällä kuvaaminen ja seuraavan päivän taidehistorian pudotuskoe aiheuttivat stressiä. Ensimmäisten kuvien kanssa etukäteen vaivasi totaalinen suunnittelemattomuus. Meillä oli idea kuvasta, mutta ei mitään ideaa siitä, miten idea toimisi kussakin olosuhteissa. Kaisan luokse päädyttyäni tarkistin olohuoneen valot. Onneksi olimme sopineet, että Sofia tulee paikalle, sillä jouduimme pyytämään häntä tuomaan lisävaloja. Lopulta meillä oli olohuoneen valojen lisäksi ainakin kolme muuta Kaisaan kohditettua valoa, joita joiduimme säätämään eri asentoihin koko kuvausten ajan. Valoja lukuunottamatta kuvaaminen oli helppoa. Kaisa oli loistava alusta asti ja kuvissa oli varaa valita. Innostus ja luottamus projektin onnistumista kohtaan alkoi kohota entisestään.

Seuraavalle viikolle olimme sopineet tuplakuvaukset Varian harjoitusteatteriin. Idan hatun haimme Kaislan kansa Naantalin teatterista ja tuolin Sofian luota. Laura oli kanssani säätämässä valoja ennen Idan kuvausta. Ida oli kuin tähti, joka astui valmiiseen kuvaukseen, käveli lavalle, istui tuolille, poseerasi ja se oli siinä. Kuvaukset olivat yhdet kalenterin helpoimmista.

Helpoimmista kuvauksista siirryimme Sofian saapuessa kalenterin vaikeimpiin kuvauksiin. Lauran Carrie-kuva jännitti kaikkia jo etukäteen. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että Punanaamio, josta meidän oli tarkoitus ostaa tekoverta, teki muuttoa kuvauspäivänä. Kävelimme siis Lauran kanssa kauppahalliin ja ostimme poron verta "taiteellisiin tarkoituksiin". Idan kuvausten aikana sulattelimme verta lämpimässä vedessä. Kun Sofia saapui paikalle, ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin avata purkki ja huolella tyhjentää sen siältö Lauran niskaan. Kiljuminen ja valuva haiseva veri toi paikalle kauhuelokuvan tunnelman. Kaikkia puistatti, mutta kun purkki oli tyhjä, oli astuttava lavalle kuvaamaan. Varian harjoitusteatterin superlamppu, jota käytettiin melkein jokaisessa kuvauksessa tämän jälkeen, astui kuvioihin Lauran kuvauksessa. Sofia kohdisti valon Lauraan, minä kuvasin ja Laura poseerasi kuin viimeistä päivää. Kuvista tuli mahtavia, mutta jälkihuumassa piti muistaa myös siivota kaikki punaiset sanonmalehdet ja pyyhkiä lattialle tippunut veri.

Seuraavaksi jännittävin kuvaus oli Sofian American Beauty-kuvaus. Olimme suunnitelleet ruusunlehtikylpyammeen kuvaamista jo viikkoja, mutta mitään järkevää toteuttamistapaa siihen ei keksitty. Kylpyamme löytyi Tuulin luota, joten toteutimme taas kaksi kuvausta yhdellä kerralla. Lopulta ammeeseen päätyi kerros punaisia tekokukkia, kerros vaaleanpunaisia nuutuneita ruusunlehtiä ja iso kerron punaisista halvoista kukkapuskista revittyjä tulipunaisia lehtiä. Sofian istuessa ammeessa, ripottelimme Tuulin kanssa lehdet veden pinnalle ja Sofian ylle. Sain kukista jonkun allergisen reaktion, kuinkas muutenkaan. Kun lehtiongelma oli ratkaistau, koko kuvan onnistuminen oli taattu, kun Tuuli piteli nurkassa Varian harjoitusteatterin superlamppua ja Sofia oli luonteva malli.

Tuulin kuvausta oli hyvin vähän suunniteltu etukäteen. Muistaakseni etukäteissuunnitelmiin kuului vain se, että Helmikorvakorukorvainen tyttö olisi alasti selkä kameraan päin. Alkuperäsisuunnitelmana oli alkuperäisen kuvan modernisaatio. Taustalle oli tarkoitus virittää Ikean kangas. Kuvan loistavin osuus oli Tuulin päähine. Tuuli esitteli kaksi eri väristä huivia. Seuraavan kerrann kun näin huivit, ne olivatkin hyvin autenttisen näköinen päähine! Kun Ikean taustakangas osoittautui katastrofiksi, tuuli haki päiväpeittonsa ja naulasi sen seinään kiinni. Tunnelma muuttu heti ja jokainen paikalla olija tajusi, että nyt tästä tulee hyvä kuva. Sofia toimi valoissa ja minä huokailin onnesta kameran takana. Illalla kuva sai vielä uuden ulottuvuuden editoinnilla. Lopputulos muistuttaa paljon enemmän Tyttö ja helmikorvakoru -maalausta, kuin elokuvaa.

Kaislan kuvaukset veivät meidät jollekin Martin suunnassa sijaitsevalle musiikkiopistolle. Haimme Varialta mukaan superlampun (ja tällä kertaa saimme jopa luvan käyttää sitä kalenterin teossa). Suuntasimme isoon pianosaliin. Kaisla vaihtoi Naantalin teatterista mukaan tarttuneen mustan mekon ja kiipesi flyygelin päälle. Sofia hääri taas lamppunaisena. Kaisla oli loistava, mutta ympäristö tosi vaikea. Lähes joka kuvakulma näytti seinustoilta tuoleja ja nuottitelineitä, vaikka niitä kuinka siirsimme. Ruma katto näkyi lähes kaikissa kuvissa niin paljon että sen rajaaminen pois olisi mahdotonta. Ympäristön takia olimme välillä tuskissamme, vaikka Kaisla olikin monipuolisin ja kokeilunhaluisin malli tähän asti. Valitessamme kuvia sivuutimme lopullisen kuvan kokonaan. Kuva, jonka ensin valitsimme oli hätiköity päätös. "Jalkakuva" löytyi kuvakasata seuraavana päivänä ja sai paremman ilmeen, kun säädin taustan siniseksi. Kaislan kuva onkin noussut kalenterin yhdeksi suosituimmaksi kuvaksi (minulla on keinoni suosion mittaamiseen).

Eräänä kylmänä syysaamuna huristelimme Pauliinan kanssa kahdestaan kirkkaan keltaisena hohtavaan Ruissaloon. Aikaa oli eilu tunti ja tavoitteena oli hakuammunnalla löytää käyrä puu, jossa Pauliina voisi istuskella. Pysäköimme auton parkkipaikalle ja arvoimme suunnan, jonne lähdimme kävelemään. Kuin sattumalta edessä olikin käyrä puun runko ja olimme aivan innoissamme. Pauliina jättii vaatteensa puskaan, puki ylleen vihreän verhon ja istui puulle. Minä hypin kantojen yllä, välillä kiipesin jopa kamerani ja painavan objektiivini kanssa puuhun ja etsin kuvan "juttua". Kuvaaminen oli vaikeaa, koska joka kuvakumassa edessä oli jokin oksa, joten jouduin vahingoittamaan Ruissalon kallisarvoista luontoa hieman. Otin ison kasan kuvia nopeasti, sillä ulkona oli todella kylmä ja Pauliina oli jäätyä. Ensimmäinen valittu valokuva oli pystykuva ja otettu Pauliinan selkäpuolelta. Kuva kuitenkin muuttui parin viikon harkinnan jälkeen.

Seuraavaksi edessä oli taas ulkokuvaus. Mervin Residet Evil -kuvauksen tekeminen siiloilla oli yksimielinen päätös. Paikka oli tosi apokalyptinen ja pääsimme heti fiilikseen Mervin ja Sofian kanssa. Mervin Resident Evil 3 - asu oli ihailtavan autenttinen. Kuvasimme varmaan kaksi tuntia siiloilla eri paikoissa kierrellen. Käytimme ensin taustoina graffiteja, mutta ne näyttivät lopulta liian hilpeiltä. Lopulta käteen jäi kaksi hyvää kuvaa. Toinen agressiivinen tiiliseinäkuva, toinen sensuellimpi porraskuva. Lopullinen päätös kuvasta oli Mervin. Olen erittäin tyytyväinen, että kalenteriin saatiin edes yksi kunnon toimintaelokuvakuva.

Kaksi viimeistä yksityiskuvaa hoidettiin taas kerralla. Laahustin Sofian luo yhden tunnin yöunien ja yhden luonnon jälkeen tietokonetta, kameralaukkua ja Varian superlamppua kantaen. Helinän kuvan kanssa kaikki oli aluksi auki. Tiesimme vain, että teemama olisi Aamiainen Tiffanyllä. Samalla kun Helinä meikkasi ja Sofia taiteili mallimme tukasta audreymäistä, yritin skarpata väsymykseni kanssa. Lopulta päädyimme kuvan kanssa yksinkertaiseen ideaan. Onneksi elokuvassa on kirata. Kehotimme Helinää istumaan alasti Sofian pöydän päälle ja ottaman kitaran kehonsa eteen. Asennossa oli kaksi eri vaihtoehtoa, mutta lopullinen asento valittiin sen takia, että Helinän varjo ei näkyisi niin pahasti Sofian tapetissa. Lopulta jäljelle jäi kaksi kuvaa kahdella eri ilmeellä. Asiasta jouduttiin vähän vääntämään kättä, mutta mielestäni Helinä valitsi lopulta juuri oikean kuvan.

Jannan yksinkertainen kuva oli ehkä koko kalenterin helpoin kuva. Jannan meikki toi mieleen Brigitte Pardotin ja pyyhe ympärillään pitsiverhojen edessä Janna oli helppo kuvattava ja valittu kuva saatiin varmaan vartissa. Tosin kuvan editointi oli vaikeaa, koska se oli yksinkertainen ja laadukas jo alunperin. Merkittävin muutos kuvankäsittelyssä oli se, että kuvasta tehtiin pystykuva, mikä saa sen muistuttamaan enemmän alkuperäistä Brigitte Pardot-kuvaa.

Ryhmäkuva aiheutti eniten ongelmia paikan valinnan suhteen. Moulin Rouge -teeman mukainen ympäristö kun ei ihan joka rakennuksesta löydy. Kriiseilimme porukalla kuvauspaikan valinnasta, mutta istuessamme Pauliinan kanssa eräänä iltana Bar Kukassa nukketeatteriesitystä katsellen kumpikin tajusi samaan aikaan, että Kukan lavallan punainen kangashan olisi täydellinen tausta ryhmäkuvalle. Luvat saatiin heti nukketeatteriesityksen väliajalla ja kolmen päivän päästä saavuimme sankoin joukoin aamulla Kukaan kuvaamaan. Vaikeinta ryhmäkuvan ottamisessa oli saada otettua kuva, jossa kaikki ovat paikoillaan ja kaikilla on hyvä ilme. Porukalla oli lavalla niin hauskaa, että sen ohjaaminen tuntui välillä mahdottomalta. Lopulta kuvia katsellessa oli vain pakko tyytyä kompromissiin tietäen että jokainen malli ei voi olla kuvaan tyytyväinen. Paikalla oli paljon mediatutkijoita, seitsemän mallina, yksi katsomassa, minä kuvaamassa ja pari vuorotteli superlampun pitäjinä. Stressasin tilannetta vähän, koska pelkäsin etten saa keskittyä tarpeeksi, mutta lopulta oli vain hauska, koska ilmassa oli tosi isojen kuvausten tuntua.

Ah, ihania muistoja. Tyttökalenterikuvien katsominen on kuin katsoisi koko syksyn kattavaa valokuvaalbumia. Loppujenlopuksi parasta oli se, että pääsin edes hetkeksi leikkimään "oikeaa" valokuvaajaa ja sain ottaa vastuuta visuaalisessa projektissa. Näiden kokemusten voimalla eteenpäin. Loppujenlopuksi se, että yliopistossa opiskelu on vähän jäänyt, on pieni hinta kaikista uusista valokuvauksessa opituista jutuista. Näillä eteenpäin. Uusia projekteja keksimään.

Värejä, valoja ja muotoja

Kun kysyy luvan, saa valokuvata aika kummissa paikoissa. Vieraillessani sukulaisteni luona Tampereella päädyimme Sara Hildénin taidemuseoon Flash! -nimiseen näyttelyyn. Näyttely koostui hyvin erikoisista eri vuosikymmeninä tehdyistä taideteoksista, joissa kaikissa tekniikka ja/tai valo näyttelivät suurta osaa.

Osa teoksista vaativat osallistumista, osaa niistä pystyi tarkastelemaan sisältä. Olin huumassa, väreistä, valoista ja heijastuksista, joten päätin valokuvata omalla tavallani näyttelyn erikoisia teoksia. Kameran suljinääni kaikui näyttelytiloissa, jossa muuten ääntä pitivät vain taideteosten koneiden aiheuttama surina. Vartijatädit katselivat tympääntyneenä. Mutta eivätpä he mitään voineet sanoa, olinhan kysynyt luvan kuvaamiseen lipunmyyntitiskiltä.

Kummini kasvojen siluetti näyttää voimakkaalta ja hauskalta, kun hän seisoo valotaideteoksen sisällä. Minun ja sinikan vartalot vääntyvät hassusti kun otan kuvan kupruilevan metallitaideteoksen kautta.

Kun näyttely alkaa teoksilla, jossa valo on keskeisessä osassa, se loppuu teoksiin, jotka hyödyntävät valon sijasta muotoja ja värejä. Näyttelyn alakerrassa hämensi mm. kummallinen valkoisesta kankaasta muotoiltu hahmo, jonka pinnalle oli heijastettu "valuva" videokuva kasvoista. Ilmeet vaihtuvai groteskisti, kun videonkasvojen kuva liikkui ääninauhalta tulevan puheen tahtiin. Se oli hämmentävintä mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Asetelmia

Eräissä tylsissä bileissä Antti kysyi: "Miten kova kuvaaja sä oot?" "No aivan sairaan kova!" vastasin. Tietenkin jos joku tuollaista kysyy, pitää vähän liioitella. Saattaa vaikka tarjoitua tilaisuus muusikon promokuvien ottamiseen. Ja niin tarjoituikin. Tänään pieni kolmen hengen kuvausryhmämme kuvasi kolme tuntia Antille promokuvia Varialla. Musiikkia kuunnellen, pimeässä istuskellen ja ideoita kehitellen. Ja se tuskin jää viimeiseen kertaan. Louis, I think this is the beginning of a beautiful friendship.

Esineet ovat mielenkiintoisia. Tai monet eivät ole itsessään mielenkiintoisia, mutta kiinnostavaa on se miten ne saa näyttämään mielenkiintoisilta. Bar Kukan lavan koristeellinen taustakangas muuttui heti kiinnostavammaksi, kun raahasin sen eteen vihreän vanhan tuolin. Värit ovat kiinnostavia. Antin kuvassa kiinnsotavaa on lattialle asetettu keltainen sohvakangas. Alla olevan asetelman löysin taideakatemiasta. Rullaluistin on kiinnostava korkokengän vieressä ja korkokenkä pon kiinnsotava rullaluistimen vieessä. Hmm... Asetelmia. Täytyy alkaa kuvaamaan enemmän asetelmia...

Taiteilijoiden reviirillä

On torstai ja kello puoli seitsemän. Pieni oranssi auto kurvaa Turun Taideakatemian pihaan. Autosta pakkautuu ulos neljä mediatutkijaa, jotka ovat matkalla Taideakatemian yöhön. Ulkona on pimeää, mutta vanhan upean köysitehtaan ikkunoissa tanssii hahmoja. "Menkää te muut vaan jo, mä tuun perästä!" huudan. "Ei me mennä mihinkään. Me ollaan tässä niin kauan kunnes sä saat hyvän kuvan!" kuuluu vastaus. Ja niin me seisomme ulkona pimeässä tanssijoiden varjoja ihastellen.

Taideakatemian yö antoi enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Tunnelma koulussa oli mahtava, boheemi ja rento. Ympäristö oli todella inspiroiva ja pidin kameraa koko illan ajan käsieni ulottuvilla. Taide-esityksiä oli joka lähtöön alastonmallin piirtämisestä lavatansseihin ja animaatiopajoihin. Sydän pamppaili rinnassa tuhatta ja sataa, kun käytävät paljastivat toinen toistaan kiinnostavampia ihmisiä ja taidehuoneita. Onko tällainen koulu oikeasti olemassa, mietin aivan ihmeissäni. Aistin paikassa sellaista ämpöä, mitä en koskaan ole aistinut yliopistossa. He ovat onnekkaita, jotka saavat opiskella taideakatemiassa, todella onnekkaita.

Yksi hauskimmista jutuista Taideakatemian yössä oli interaktiivinen elokuva. Elokuva muodostui piirtoheitinkankaasta. Kankaalla esiintyvä mies matki huoneeseen astuvien ihmisten eleitä. Astuin lähelle kangasta, kohotin kameran silmien korkeudelle ja odotin että "elokuvan" mies tekee samoin. Kuin käskystä hän matki kameraotettani ja räps, siinä kuva muistona siitäkin hetkestä. Suosikkejani olivat myös valokuvanäyttelyt, joita oli rakennettu käytäville ja wc-tiloihin. Hienoimmat kuvat olivat tosin valokuvaloungessa, joka oli kuin pieni elokuvateatteri valokuville. Ah, ovat he onnekkaita. Niin onnekkaita.

Päävärit

On hyvin tyypillinen keskiviikkoyö. Istun tietokoneen ääressä ja väännän vanhoista kansioista esiin nostettuja kuvia uuteen uskoon. Hullaannuin valokuvien editointiin kolme vuotta sitten lukioni valokuvauskurssilla. Sen jälkeen kuvien muokkaus on mielestäni ollut parasta mitä tietokoneella voi tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että kameran asetusten ja kameran laukaisimen painallus ovat vain puolet kuvan tekemisestä. Kuvan ottamisen kanssa yhtä nautittavaa on istua tietokoneella ja kokeilla kuinka pitkälle kuvan potentiaali riittää.

Juuri ennen tyttökalenterin kuvausten alkamista sain viimein jättää halpaohjelmat ja pääsin photoshoppailemaan ihan omalla koneella. Kalenterikuvien lopullisesta ilmeestä saa kiittää tietokoneella vietettyjä tunteja. Siksi ihmettelenkin projektin loppuvaiheessa esiin noussutta ääntä, jonka mukaan digikuvaus on tuhonnut "oikean" valokuvauksen. Oikea valokuvaus, eli filmikuvaus vaatii mielipiteensä esille tuoneen ihmisen mukaan enemmän antautumista ja vaivaa. Digikuvaus ei hänen mielestään vaadi paljoa osaamista. Ammattitasoisia kuvia kun voi tuottaa ihan kuka tahansa photoshopin omistaja (viitaten minuun ilmeisesti). Itse ihmettelen, että mitä pahaa siinä on, että digikuvaus ja editointiohjelmat antavat kaikille (periaatteessa) varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden kokeilla ja harjoitella omia kykyjä. Filmikuvan kehittäminen vaatii enemmän aikaa, mutta tulos on hyvin todennäköisesti raakaa digikuvaa värikylläämpi ja laadukkaampi. Digikuvat ovat filmikuvia harmaampia eivätkä täysin valmiin näköisiä ilman pientä säätöä, joten digikuvaus ei välttämättä nopeuta valokuvaamista niin paljon kuin oletetaan. Tosin digikuvan editoinnissa kuvan voi nostaa aivan uusiin mittasuhteisiin. Ja entä sitten vaikka jokainen voisikin taiteilla photoshopilla laadukkaita kuvia. Tekeekö silti jokainen sitä? Ei. Tätä on "oikea" valokuvaus 2000-luvulla. Kestä se.

Rakastan leikkiä kuvilla ja niiden rajoilla. Photoshop on kuin ihmekone, jonka vipuja vääntämällä saa ihmeitä aikaan. Välillä kun vipuja vääntää väärin, täytyy palata taaksepäin. Välillä kun summittainen vääntely tuottaa hyvän tuloksen, kannattaa tehty kuvio kirjoittaa ylös tai painaa tiukasti mieleen. Parhaista kikoista syntyy rutiineja, joilla kokeilla kuinka mikäkin kuva käyttäytyy. Kun välillä innostuu revittelemään (esimerkkinä tässä merkinnässä olevat Lauran kuvat) unohtaa autuaasti sen mitä yleisenä pidetään "tyylikkäänä editointina" ja voi vain pitää täysillä hauskaa kuvien kanssa.

Syksy

En ole juuri saanut lähiaikoina mahdollisuutta päivittää blogia, vaikka koko syksy onkin kulunut pääasiasiassa valokuvaamisen parissa. Koska syksy on kulunut lähinnä ainejärjestön tyttökalenteria kuvaten, en voi julkaista kuvia ennen kuin kalenteri on myyty. Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin kerennyt vähän valokuvaamaan muitakin ystäviä. Vielä vuosi sitten ajattelin, ettei minusta koskaan ole ihmisten valokuvaajaksi. Vielä joskus olin ihmisiä kuvatessa yhtä vaivaantunut kameran takana kuin sen edessäkin. Nyt asiat ovat aivan toisin. Koen ihmiset ihanan inspiroivina. Jokainen tyttökalenterikuvaus on ollut miellyttävä niin kuvaajalle kuin mallillekin. Kaverit tuntuvat suorastaan heittäytyvän kamerani eteen. Se on parasta. Valokuvaaminen on silloin hauskaa puolin että toisin. Ja kivoista kuvista hyötyvät kaikki.

Ihmisten ohella myös syksy vuodenaikana on inspiroiva. Kuvasin reilu viikko sitten Maijua pimeässä läheisen puiston katulampun alla. Viikko sitten olin erittäin väsynyt ja stressaantunut. Silloin Tea raahasi minut Turun urheilupuistoon ja alkoi leikkiä lehdillä heitellen niitä ympäriinsä. Piristyin ja otin kameran esiin. Lopulta leikimme lehtein ja kameran kanssa pitkään. Rakastan valokuvaamista, koska sen avaulla voin nostalgisoida kaikki tavalliset hetket yksin tai ystävien kanssa. Vaikka tyttökalenteri onkin ollut ehkä elämäni mielenkiintoisin projekti, odotan jo innolla sen valmistumista. Se on opettanut niin paljon kommunikoinnista kuvaustilanteessa, rekvisiitoista, ympäristöistä, valoista ja kuvankäsittelystä, että en malta odottaa että pääsen kokeilemaan oppimiani asioita muissa projekteissa. Olen iloinen, että tyttökalenterin tiimoilta olen saanut lähipiirissä paljon kehuja, kannustusta ja vähän huomiotakin. Eteen on alkanut tarjoutua uudenlaisia innostavia kuvausmahdollisuuksia ihmisten kanssa. Mutta niistä lisää vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia.

Raaka

Kuvablogini on pienessä kriisissä. Olen siirtynyt valokuvaamaan raakatiedostoina. Raakatiedostoissa kuva parempilaatuinen ja tiedostoformaatin vaihtaminen on avannut aivan uudenlaisen maailman kuvankäsittelylle. On ollut mahtavaa oppia jotain uutta. Raakatiedostojen ongelma on kuitenkin se, että kuvia ei voi katsella normaalisti ennen kuin ne on editoitu ja muutettu jpg -tiedostoiksi. Sekään ei varsinaisesti ole ongelma, sillä pidän kuvien editoinnista. Iso ongelma on kuitenkin se, että kaikki nettisivut ja kuvankäsittelyohjelmat eivät osaa näyttää raakatiedostoista jpg:hen muutettuja kuvia oikein. Bloggerin kanssa ongelmana on sävyero. Suoraan koneelta bloggeriin ladattuina kuvat saavat harmaan pinnan. Laitan siis kuvat nyt toisen nettisivun kautta. Ongelmana nyt on sitten se, että mahtuakseen bloggerin kapealla tektialuellee kuvat ovat pieniä, eikä niitä voi enää klikkaamalla tarkastella suuremmassa koossa. Pahoittelut siis heikkonäköisille lukijoille.

Mutta asiasta kolmanteen. Äidinkielenopettajani sanoi joskus, että se että kirjoittaminen tuntuu yhtäkkiä vaikealta, johtuu siitä, että kirjoiustaito on kehittymässä ja vanhan tavan sijaan etsii uusia tapoja ilmaista itseään. Kirjoituksen hetkellinen pyhästyminen ei siis johdu luovuuden lukkiutumisesta vaan uusien luovien ilmaisutapojen etsinnästä. Epäilen että edessä saattaa olla pieni valokuvauspaussi. Syksyn aikana olen saanut kuvata aivan mielettömien ihmisten kanssa aivan mielettömissä olosuhteissa. Olen oppinut aivan mielettömästi uutta ja omasta mielestäni päässyt tässä harrastuksessa monta isoa askelta eteenpäin. Mietin kuitenkin, mitä tulee tämän syksyn tyttökalenteriprojektin jälkeen. Ei enää mahtavia teattaerilamppuja ja kuvattavien mielenkiintoisia rooleja. Ei enää poron verta ystävän hiuksissa tai kukkien terälehtiä ammeessa. Voi olla että edessä on luova paussi, jonka aikana aikana yritän pohtia kuinka tavallisessa arjessa voi jatkaa kuvaamista samalla mahtipontisella tavalla, josta nyt syksyn aikana olen hirveäti nauttinut.