Syksy

En ole juuri saanut lähiaikoina mahdollisuutta päivittää blogia, vaikka koko syksy onkin kulunut pääasiasiassa valokuvaamisen parissa. Koska syksy on kulunut lähinnä ainejärjestön tyttökalenteria kuvaten, en voi julkaista kuvia ennen kuin kalenteri on myyty. Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin kerennyt vähän valokuvaamaan muitakin ystäviä. Vielä vuosi sitten ajattelin, ettei minusta koskaan ole ihmisten valokuvaajaksi. Vielä joskus olin ihmisiä kuvatessa yhtä vaivaantunut kameran takana kuin sen edessäkin. Nyt asiat ovat aivan toisin. Koen ihmiset ihanan inspiroivina. Jokainen tyttökalenterikuvaus on ollut miellyttävä niin kuvaajalle kuin mallillekin. Kaverit tuntuvat suorastaan heittäytyvän kamerani eteen. Se on parasta. Valokuvaaminen on silloin hauskaa puolin että toisin. Ja kivoista kuvista hyötyvät kaikki.

Ihmisten ohella myös syksy vuodenaikana on inspiroiva. Kuvasin reilu viikko sitten Maijua pimeässä läheisen puiston katulampun alla. Viikko sitten olin erittäin väsynyt ja stressaantunut. Silloin Tea raahasi minut Turun urheilupuistoon ja alkoi leikkiä lehdillä heitellen niitä ympäriinsä. Piristyin ja otin kameran esiin. Lopulta leikimme lehtein ja kameran kanssa pitkään. Rakastan valokuvaamista, koska sen avaulla voin nostalgisoida kaikki tavalliset hetket yksin tai ystävien kanssa. Vaikka tyttökalenteri onkin ollut ehkä elämäni mielenkiintoisin projekti, odotan jo innolla sen valmistumista. Se on opettanut niin paljon kommunikoinnista kuvaustilanteessa, rekvisiitoista, ympäristöistä, valoista ja kuvankäsittelystä, että en malta odottaa että pääsen kokeilemaan oppimiani asioita muissa projekteissa. Olen iloinen, että tyttökalenterin tiimoilta olen saanut lähipiirissä paljon kehuja, kannustusta ja vähän huomiotakin. Eteen on alkanut tarjoutua uudenlaisia innostavia kuvausmahdollisuuksia ihmisten kanssa. Mutta niistä lisää vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia.

Raaka

Kuvablogini on pienessä kriisissä. Olen siirtynyt valokuvaamaan raakatiedostoina. Raakatiedostoissa kuva parempilaatuinen ja tiedostoformaatin vaihtaminen on avannut aivan uudenlaisen maailman kuvankäsittelylle. On ollut mahtavaa oppia jotain uutta. Raakatiedostojen ongelma on kuitenkin se, että kuvia ei voi katsella normaalisti ennen kuin ne on editoitu ja muutettu jpg -tiedostoiksi. Sekään ei varsinaisesti ole ongelma, sillä pidän kuvien editoinnista. Iso ongelma on kuitenkin se, että kaikki nettisivut ja kuvankäsittelyohjelmat eivät osaa näyttää raakatiedostoista jpg:hen muutettuja kuvia oikein. Bloggerin kanssa ongelmana on sävyero. Suoraan koneelta bloggeriin ladattuina kuvat saavat harmaan pinnan. Laitan siis kuvat nyt toisen nettisivun kautta. Ongelmana nyt on sitten se, että mahtuakseen bloggerin kapealla tektialuellee kuvat ovat pieniä, eikä niitä voi enää klikkaamalla tarkastella suuremmassa koossa. Pahoittelut siis heikkonäköisille lukijoille.

Mutta asiasta kolmanteen. Äidinkielenopettajani sanoi joskus, että se että kirjoittaminen tuntuu yhtäkkiä vaikealta, johtuu siitä, että kirjoiustaito on kehittymässä ja vanhan tavan sijaan etsii uusia tapoja ilmaista itseään. Kirjoituksen hetkellinen pyhästyminen ei siis johdu luovuuden lukkiutumisesta vaan uusien luovien ilmaisutapojen etsinnästä. Epäilen että edessä saattaa olla pieni valokuvauspaussi. Syksyn aikana olen saanut kuvata aivan mielettömien ihmisten kanssa aivan mielettömissä olosuhteissa. Olen oppinut aivan mielettömästi uutta ja omasta mielestäni päässyt tässä harrastuksessa monta isoa askelta eteenpäin. Mietin kuitenkin, mitä tulee tämän syksyn tyttökalenteriprojektin jälkeen. Ei enää mahtavia teattaerilamppuja ja kuvattavien mielenkiintoisia rooleja. Ei enää poron verta ystävän hiuksissa tai kukkien terälehtiä ammeessa. Voi olla että edessä on luova paussi, jonka aikana aikana yritän pohtia kuinka tavallisessa arjessa voi jatkaa kuvaamista samalla mahtipontisella tavalla, josta nyt syksyn aikana olen hirveäti nauttinut.

Sisko

Lähiviikkona olen kuvannut paljon ihmisiä. Vielä keväällä ihmisten valokuvaaminen tuntui mahdottomalta. En itse viihdy kameran edessä, joten ajatus siitä, että saisin muut viihtymään, tuntui absurdilta. Ensimmäinen ihminen, jota kuvasin olin Kaisu. Olin yhtä vaivaantunut kameran takana kuin Kaisu oli sen edessä. Kaisu kysyi: "Mitä mä teen?" "En mä vaan tiedä, öö näytä luonnolliselta!" huusin takaisin. Kesällä päätin kunnostautua ihmisten kuvaamisessa. Tunnen, että kaverit viimein luottavat siihen, että seison kameran takana. Olen lähiaikoina kuvannut puolialastomia opiskelukavereita ainejärjestön tyttökalenteria varten. Jos joku kysyy mitä tehdä, en enää sano, etten tiedä. Nyt saatan huutaa: "Puu johon nojaat on tiedon puu! Sinä olet Venus sen alla! Etsi tunnelmaa siitä!" Tai jotain muuta typerää, josta saa inakin hyvät naurut.

Leppävirralla valokuvasin pikkusiskoani. Edellisellä kerralla kuvasin häntä Ruotsissa. Jouduin tuolloin kiskomaan Saaran kameran eteen ja varmistamaan että olimme suojassa ihmisten katseilta. Nyt ehdotan kuvaussessiota vanhalla leikkikentällä. Sisko pukee päälle suosikkivaatteensa ja pian olemme jo matkalla. Valokuvaamme ainakin tunnin. Itsekriittinen Saara rentoutuu kuva kuvalta. Lopulta hän uskaltaa jopa pelleillä kameran edessä, eikä kavahda edes leikkikentälle saapuvia lapsiperheitä.

Parasta ihmisten valokuvaamisessa on se, että huomaa ihmisen luottavan kerta kerralta ennemmän siihen, että seison kameran takana. Kamerakammoinen sisko ei enää häpeä. Lopulta saan todellisen kunnianosoituksen: Saara pyytää minut valokuvaamaan tulevan ylioppilaskuvansa. Mahtavaa. Ja todella palkitsevaa. Mutta seuraavaksi siirryn taas puolialastomien opiskelukavereiden pariin.

Kuva kuvassa

Tällä viikolla olen päättänyt edetä valokuvaamisen teknillisessä puolessa. Olen ostanut uuden objektiivin uusia kuvaushaasteita varten. Olen viimein saanut Photoshopin koneelleni vanhan Olympus Masterin kaveriksi (kiitokset ohjelman asentajalle vaivannäöstä) . Päätin myös viimein opetella kuvaamaan tärkeimmät valokuvani raw-formaattiin. Koska kiirettä on pitänyt koulun, töiden ja kavereiden osalta, olen jälleen kerran arjen kiireessä jäänyt kuvaamaan omaan asuntooni.

Olen aina rakastanut katsella kuvia. Rakastan kuvia kuvissa. Sisäkkäisiä kuvia. Kuvia kuvista. Mitä enemmän kuvia sitä parempi. Kuvakollaasit ovat jotain sanoinkuvaamattoman kiehtovaa. Asuntoni onkin lähes vuorattu kuvilla. Omia valokuvakollaaseja seinillä ja ovissa, kehyksiä jokaisen hyllyn päällä, julisteita kehyksissä isoimmilla seinillä, kuvalappuja ja kuvakortteja kaapinovissa. Seinätila oli lähes kokonaan käytetty jo sinä päivänä, kun muutin asuntooni.

Tarvitsen joka päivä asioita, joita katsella. Tarvitsen myös muistoja. Parfyymi -juliste on kulkenut mukanani vuosia ostettuani sen kyseisen elokuvan näytöksestä Varkaudesta. Keittiön suuri kehyksistä muodostuva kuvakollaasi on kiinnitetty seinään sinitarralla. Kuvissa on kaksi ihanaa ulottovuutta: ne omia suosikkivalokuviani, mutta myös kuvia minulle läheisistä ihmisistä.

Väliovessa ja huoneen isolla seinällä olevat kuvat ovat vanhoja matkakuvia, jotka ovat seuranneet asuinpaikasta toiseen vuosia. Seinällä matkakuvat ovat seepiana, väliovessa mustavalkoisina. "Musiikkinurkkauksen" hyllyn päällä komeilee kaksi PJ Harveyn levynkansitaulua. Nurkan ikkunanpuoleisella seinällä on kehyksissä The Kills -yhtyeen juliste. Rakastuin Now Wow -levyn kanteen ja pidän ajatuksesta että bändi otti levyn kannen kuvat ja promokuvat passikuvakopissa. Juliste ja levynkansitaulut ovat kaikki tilattu Britanniasta.

Mukaani tarttuu usein mainosjulisteita tapahtumista, joissa olen käynyt. Ne päätyvät yleensä joko keittiön kaapin oviin tai vaatekaapin sisäoviin. Kaapin ovesta löytyy mm. VB- valokuvakeskuksen Hollywood-aiheisen valokuvanäyttelyn juliste. Käytän kuvia koriste-esineinä. En voi sietää turhaa krääsää, joka vain täyttäisi asuntoani. Tosin kehyksiin ja kuviin voisin käyttää omaisuuden. Asunnostani löytyy mm. 2046 -elokuvan promokuvista kehitetyt valokuvataulut (näiden kehittäminen oli varmaan törkeä rike tekijänoikeuksia vastaan), valokuvaaja Jan Saudekin kaunis kollaasi ruusun (eli rakkauden) kuihtumisesta, kehyksissä olevia perhevalokuvia ja tietenkin huima määrä itseottamiani kehystettyjä valokuvia. Ainut hetki, jolloin kaipaan yksiötäni isompaa asuntoa on se, kun pohdin paikkaa uusille tauluille.

Uusi kaveri

Kun vaellan eräänä iltana kotiin, pysähdyn läheisessä puistossa ihastelemaan taivasta jossa punasävyidet pilvet liikkuvat sinisellä taivaalla. "Tässäpä täydellinen tilaisuus ottaa viimein se kliseinen pilvikuva!" Haen kotoa kameran ja palaan samaan paikkaan uudestaan. Pari päivää myöhemmin löydän itseni uudestaan kotikadun varrelta kamerani kanssa.

Pari päivää myöhemmin on palkkapäiväni. Päätän palkita itseni rankan työskentelyn ansiosta ja suuntaan kameraliikkeeseen. Yksi Canonin Efs 55-250mm teleobjektiivi, kiitos! Kerta heitolla tililtä katoaa 300 euroa. Mutta poistun tyytyväisenä liikkeestä. Jos joku kysyy, miksi juuri tämä objektiivi, niin vastaus on yksinkertainen: koska raamattuni, eli Canonin Eos-käsikirja sanoo niin. En ole vielä tarpeeksi fiksu tekemään kalliita kameraostoksia ilman kaiken tietävää ohjekirjaa.

Kotona alan pohtimaan. Hmm... Teleobjektiivi. Sillä näkee kauas. Mutta millaisissa kuvissa sillä oikeastaan on käyttöä? Kiinnitän kojeen kameraan ja tiirailen etsimen läpi. Teleobjektiivi todellakin. Huomaan ostaneeni todellisen paparazziobjektiivin. Halutessani voisin tarkentaa naapuritalon asukkaiden ikkunoista sisään. Katson kelloa. Ennen iltavuoroa minulla on vielä 45 minuuttia aikaa. Vedän kengät takaisin jalkaa ja takin päälle. Salamana olen jo kadulla etsimässä mielenkiintoisia kohteita, joihin tarkentaa. En erikoisemmin välitä luonto/kukkakuvista, mutta muuta mielenkiintoista Puistokatu ei sillä hetkellä tarjoa. Huomaan, että teleobjektiivilla voi kuvata yksittäisiä tuulessa heiluvia lehtiä korkealla puussa. Tai löytää lentokoneen muodon korkealla taivaalla liitävästä savuviivasta. Tai tarkentaa kadulla sijaitsevan katedraalikirkon lasi-ikkunan yksityiskohtiin.

Kukkien kanssa teleobjektiivilla voi leikkiä syväterävyydellä. Kävelen katua edes takaisin, mutta palaan sisälle 20 minuutin jälkeen. Pitäähän parhaat kuvat vielä käsitellä ennen töihin lähtöä. Muuten kuvausessiosta jää levoton olo ja töihin on vaikea keskittyä. Palan halusta päästä testamaan uutta leluani uudestaan. Suunnitteilla on kaupunkikierros joku kaunis päivä. Aion tallentaan Turun muistorikkaita paikkoja. Haluan myös nähdä kuinka lähelle Tuomiokirkon kellon viisareita teleobjektiivi tarkentaa.

Odotan innolla uuden objektiivin muita käyttömahdollisuuksia. Tuntuu, että enää edes taivas ei ole rajana. Syksyllä rentouttavalle valokuvaukselle on vain löydettavä aikaa puuduttavien opiskeluhommien välissä. Edessä on tosin erittäin mielenkiintoinen projekti. Minut pyydettiin valokuvaamaan ainejärjestön tyttökalenteria. Yksi valokuvausprojekti tuntuu miljoonakertaa opiskelemista innostavammalta.

Potretteja

Valokuvausharrastajana on todella onnekasta tuntea ihmisiä, jotka uskaltavat astua kameran eteen. Aluksi oli jo se, että ihmisen sai astumaan ison ja kummaa ääntä pitävän kameran eteen, oli voitto. Nykyään olen ansainnut ystävieni luottamuksen ja pääsen kokeilemaan luovia ideoita estoitta. Onnistunut kuva kertoo onnistuneesta yhteistyöstä. Valokuvatessa on hauska keksiä kuvauspaikkoja tai taustoja. Jos ystävä on hyvin läheinen, kuvassa pääsee häntä lähelle ja saa ehkä tallennettua jotain olellista hänen persoonastaan.

Ylimmässä kuvassa Maiju istuu kesäkuumalla asuntoni ikkunalaudalla. Esitin Maijulle idean kuvista, jossa hän esiintyisi vanhassa kesämekossani vanhassa kotitalossani. Kuva on tavallaan lavastettu, mutta se on luotu Maijua varten ja kaikki kuvassa on heijastaa Maijun persoonaa.

Ylläoleva kuva Kaisusta on otettu piknikin päätteeksi Taidemuseon mäellä. Pyysin Kaisua laskeutumaan alas tyhjennettyy koristealtaaseen. Ja ennakkoluuloitta Kaisu hyppäsi altaaseen. Kaisussa minua inspiroi hänen naisellinen tyylitajunsa ja ennakkoluuloton luonteensa. Kuvan vihreät ja siniset sävyt tuovat mieleen tuon ihanan kesäpäivän.

Kepan asunnossa kiinnitin heti huomiota hänen seinällään olevaan Amsterdamin graffitivalokuvista koostettuun kollaasiin. Tästä hienosta seinästä on pakko ottaa vähän kunniaa itselleni sillä itse olen kantanut jo vuosia asunnosta toiseen hyvin samanlaista kuvakollaasia seepiamatkavalokuvistani. Kepa kysyi saisiko hän käyttää ideaani omassa asunnossaan. Tietenkin. Otamme monia kymmeniä kuvia Kepasta valokuviensa edessä. Päädymme molemmat kuitenkin rakastumaan sivuprofiilikuvaan, joka tuo esiin Kepan erikoisen kauniit kasvonpiirteet.

Hetkeä ennen kasvokuvaa Kaisla nousee vahingossa lattialta ikkunasta tulevaan täydelliseen valoon. Huomaan tämän, pomppaan lattialta ylös kamerani kanssa ja pyydän häntä olemaan liikkuamatta. Tapansa mukaan Kaiska alkaa ilveilemään. Käsken hänen lopettaa pelleilyn ja saan hänet nauramaan. Saan palkkioksi läheltä otetun valokuvan aidosta hymystä.

Viimeisin kaveripotretti on otettu Tean kanssa. Hetkeä ennen kuvan ottamista vaeltelemme Portsan puutaloalueella. Kiinnitän huomioni kahden puuaidan, keltaisen ja vihreän, risteyskohtaan. Odotamme, että katu tyhjenee ennen kuin otamme valokuvia. Tean on olemus vangitsee hetkessä katuhenkisyyttä. Kullakin ystävällä on oma tapansa olla kuvissa. Miten olisi jatkossa ryhmäkuvaussessiot?

Hölmöilyä

Muistan kun ostin kamerani viime keväänä. Monta kuukautta kiertelin ulkona kuvaamassa nykyistä kotikaupunkia. Etsin ympäristöstä kaikkea mielenkiintoista ja opettelin käyttämään uutta kameraa. Nyt en jaksa enää etsiä. Ehkä tunnen jo, että lähikatujen kolkat on tarkkaan tutkittu. Yhtäkkiä olen huomannut että saan päähäni valmiita kuvausideoita, joita haluan toteuttaa. Ostin muistikirjan, että voin piirtää kuvat ennen kuin ne katoavat mielestäni.

Joskus piirrustus vastaa kutakuinkin lopullista kuvaa. Joskus suunnitellussa kuvaustilanteessa tai kuvattavan ihmisen kanssa syntyy uusia hauskoja ideoita ja kuvasta tulee odotettua parempi. Loppujenlopuksi kaikki nämä kuvat tuntuvat kuitenkin hölmöilyltä. Sisäpiirivitsiltä, joka on kuitenkin laitettu kaikkien nähtäväksi. Mutta toteuttaminen on usein huiman hauskaa. Kerään ihmeellistä tavaraa. Työpaikallani tarkistan aina saapuneet julisteet ideoita varten (ylläolevan kuvan Marley & Me julistetta jouduin kärkkymään kuukauden, ennen kuin oli varmaa, ettei sitä tarvita liikkeessä).

Kesällä kirpputorilla näin kaksi kömpelöä aasialaistyyppistä naamiota. Kotona suunnittelein päässäni kuvia niiden kanssa. Parin viikon päästä kiirehdin äkkiä ostamaan naamiot. Pohdiskelimme vanhan ystäni kanssa tekemistä kauniille loppukesän päivälle. Soitin hänelle: "Hei, mä keksin! Mitä jos otettais mukaan sellaset aasialaistyyppiset naamiot ja sitten hilluttaisiin niiden kanssa kaupungilla ja otettaisiin kuvia?" Kaveri oli mukana heti. Lopputuloksena on kasa hölmöjä kuvia, joissa ystäväni poseeraa naamarin kanssa heinikossa ja kerrostalojen seinää vasten. Julkaisukelpoista materiaalia? Ei juurikaan. Nokkosihottumaa? Sitäkin enemmän.

Tivoli

On kesän viimeiseksi lämpimäksi päiväksi ennustettu tiistai. Kävelemme ystäväni kanssa keskustan toisella laidalla sijaitsevaan tivoliin. Koska olemme köyhiä ja koska tivolin ankeat pienet laitteet huimaavat vain pikkulasten päitä, keskitymme valokuvaamaan tivolitunnelmaa.

Oma suosikkini on maailmanpyörä. Räpsin siitä kuvia joka kulmasta. Parasta on tietenkin se, kun raavin lompakostani viimeiset eurot ja pääsen ystäväni kanssa maailmanpyörään kameroiden kanssa. Siinä pyörityksessä sitten kiinnitän maisemien ohella huomiota myös siihen, että kamera pysyy kädessä. Vakuutus tuskin korvaisi kameraa, jos sanoisin sen pudonneen maailmanpyörästä.

Yllättävää kyllä vuosien huvipuistotauko näkyy pienenä pahoinvointina pikkuriikkisen maailmanpyörän jälkeen. Sen jälkeen hämmästelemme hintoja ja yksinäsiä pelikojumyyjiä. Kamerat aiheuttavat jostain syystä paljon huomiota, mutta emme anna pelikojusetien ilkeämielisen kettuilun vaikuttaa.

Ruokapuoli hoituu tietenkin hattaralla ja jäähilejuomalla. Unohtamatta hieman huonokuntoista "vekkulitaloa", joka on kuin super light zero versio Linnanmäen Vekkulasta. Pomppulinna tosin jää kokeilematta, mutta siihen taidan ollakin jo vähän liian iso.

Se ei ole taidetta

Vietän sisällä opiskelupäivää. Kieltäydyn lähtemästä ulos, sillä pelkään etten saa esseetä valmiiksi. Kieltäydyn avaamasta tietokonetta. Kielto ei pidä. Kieltäydyn avaamasta televisiota. Kielto ei pidä. Kieltädyn ottamasta kameraa esiin. Sekään kielto ei pidä. Päädyin muistelemaan aikaa yli kymmenen vuotta sitten. Muistan kun äitini antoi minulle perheemme filmikameran kokeiltavaksi. Käytin sen päivän siihen, että leikin valokuvaajaa.

Otin valokuvia pöydällä olevista ruuista, lehtien kansista ja barbi-nukeista. Mielestäni päivä kuitenkin saavutti taiteellisen huippunsa silloin, kun valokuvasin television kautta saippuaoopperan hahmoja. Muistan kuinka silloin mietin tarkkaan minkä ilmeen kohdalla painan laukaisinta. Päivän valokuvat kehitettiin. Nähdessään kuvat äitini raivostui. Hän syytti minua filmin tuhlaamisesta ja huusi: "Televisioruudun ja saippuaoopperatähtien kuvaaminen ei ole taidetta! Se ei ole taidetta!"

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin vaeltelin Lontoon modernin taiteen museossa Tate Modernissa. Astuin taiteilija Roni Hornin näyttelyyn. Näyttelyn yhdessä huoneessa en voinut pidätellä hymyäni. Seiniä kiersi kuvasarja, joka oli otettu televisioruudun pinnalla ilmehtivistä saippuaoopperatähdistä. Näyttelyn jälkeen minun oli pakko soittaa äidilleni: "Äiti, olit oikeassa, ei se ollutkaan taidetta. Se oli MODERNIA taidetta!"

Tylsänä kotipäiväni kertakäytän tätä ideaa. Avaan television. Tällä kertaa valitsen Avaran luonnon ja sen kauniit kuvat. Nostan kameran pääni korkeudelle ja tihrustan etsimen läpi. Muistelen hetkeä yli kymmenen vuotta sitten, kun samassa asennossa istuin Leppävirralla olohuoneemme lattialla. Tälläkin kertaa mietin hyvin tarkkaan missä kohdassa painan laukaisinta.

Kesäpäiviä

Kasaan kokoon kuvia kesän lähiviikoilta. Muistelen, etten ole juuri valokuvausta kerennyt harrastaa, mutta arkistoista löytyykin useampi kesäpäivien tunnelmakuva. Yhdessä kuvassa on punainen sateenvarjoni. Mäeltä nurmelle vierähtäneenä ja ylösalaisin kääntyneenä. Muistelen tuulista ja sateista päivää, jolloin Maijun kanssa matkaamme aurajoenrantaa. Kiipeän liukkaalle pientareelle valokuvaamaan teatterivaraston ikkunassa näkyviä nuken päitä ja pudotan sateenvarjoni.

Toisessa kuvassa on monia kuvia inspiroinut mauton kalasuihkuverhoni. Muistellessani kuvaushetkeä näen itseni kesäiltana seisomassa suihkussa kamerani kanssa yläpuolellani kelluviin kaloihin tarkentaen. Kummaillinen tilanne tuskin tarvitsee enempää havainnollistamista.

Kolmannessa kuvassa seison keskellä vilkasta kauppatoria. Ylläni puhelinlangassa killuu kaksi sinne heitettyä kenkää. Olen katsellut tätä hauskaa näkymää monen viikon ajan aina öisin töistä palatessani. Tällä kertaa tosin olen tajunnut ottaa kameran mukaan.

Neljäs kuva on otettu samana päivänä. Seison Puutarhakadulla keskellä yötä. Kamerani osoittaa surullisen Tähti Baarin valekaapelikirjaimiin. Olen juuri saapunut töistä ja kaipaan kuollakseni unta. Silti pysähtelen kamerani kanssa tallentamaan jokaista pimeydestä näkyvää valonpilkahdusta.

Viidennessä kuvassa makaan pienellä rannalla lähellä Littoista. Työkaveri/naapuri/ystäväni Anna on poikaystävänsä kanssa houkutellut minut mukaansa rantapäivälle. Porotus kertoo uimapukukelistä, joten tiputan shortsit jalastani rantahiekalle ja kaivan kameran esiin. Kahlaamme Annan kanssa rantavedessä ja huomaamme jakavamme rannan videovuokraamomme asikkaiden kanssa. Ne muistuttavatkin aurinkopäivää seuraavasta työpäivästä. Hoah. Mutta vielä on kesä.

Julistetaidetta

Valokuvaus jos mikä on taiteenlaji, joka on ympäristön havainnointia ja tämän havainnon tallentamista. Lähikaoina olen kuitenkin innostunut luomaan itse. Valokuvauksen ei ole pakko olla jo valmiina olemassaolevan tallentamista, se voi olla myös uuden keksimistä ja tilanteen luomista. Työskennellessäni koko viikonlopun videovuokraamossa, käytän joutoajan julistekasan penkomiseen ja valokuvien ideoimiseen. Saan idean julisteen katselemisesta ja samantien koen suurta pakkomiellettä sen toteuttamiseen. Tahdon luoda julisteista kuvia, joissa on jotain tuttua kuvalle vieraassa ympäristössä. Tahdon käyttää valmista materiaalia, mutta luoda siitä jotain omaa. Tahdon siirtyä tallentajasta taiteilijan puolelle.

Toteutustavan koenkin jännittävänä. Osa kuvistani vaatii astumista julkiselle paikalle hullun ideani kanssa. Steve-setä kuvan voi toteuttaa sisällä turavassa muiden katseilta, mutta Kahluualtaan Kielletty hedelmä vaatii huomattavasti enemmän kanttia. Vien pahvilla tuetun Kielletty Hedelmä -julisteen naapuripuistini kahluualtaan reunalle. Itse hyppään kamerani kanssa altaaseen ja annan vaatteideni kastua oikeaa kuvakulmaa etsiessäni. Naapurin täti ja pari ohikulkijaa katsovat pitkään, mutta en välitä, sillä olen onnellinen saadessani suunnittelemani kuvan. Playing with Bader Meinhof (ei kannata edes kysyä, mistä nämä nimet keksin) vaatii apua, mitä tarjoaakin ystäväni ja valokuvauksen henkilökohtainen avustajani, Maiju. Kadulla saamme jälleen osaksemme kummaksuvia katseita, mutta häpeää ei tunneta kun halutaan luodan kummallisuudessan kiehtovia valokuvia.

Johannan, Maijun ja punaisen lipaston seikkailut

Eräänä erittäin kuumana päivänä kävelen rakkaan ystäväni kanssa pitkin Eerikinkatua. Huomiomme kiinnittyy punaiseen lipastoon, joka seisoo kutsuvan näköisenä kirkkaassa auringonpaisteessa osto- ja myyntiliikkeen pihassa. Emme voi peitellä ihastustamme ja ryntäämme äkkiä asunnolleni mittaamaan eteisessäni olevaa tyhjää tilaa. Tunnin päästä palaamme myyjän ihmetykseksi takaisin ja halpaa hintaa vastaan saamme punaisen retrolipaston mukaamme.

Koska olemme hauskoja, spontaaneja ja kannamme kameraa aina mukanamme, meistä on hyvin loogista pysähtyä välillä kesken lipaston kantomatkan valokuvaamaan toisiamme lipaston kanssa luontoäidin lahjoittamassa täydellisessä ilmassa. Looginen ei ole kuitenkaan se sana, mitä ohikulkijat ilmeidensä perusteella meindän puuhistamme ajattelevat. Nauramme kuitenkin raikuvasti ja räpsimme kameralla ennätysmäärän kuvia matkalla kohti tämän vanhan elämää nähneen lipaston uutta kotia.

Keira

Saavun vapaailtanani työpaikalle viihdyttämään työkaveri/naapuri/ystävääni ja tutkin uutuusjulisteiden kasaa. Jokin eräässä kuvassa herättää idean repiä se palasiksi ja kasata se palapelin lailla kokoon uudestaan. En vaan voi vastustaa kiusausta ja puolenyön aikaan saavun kotiini tuliaisia mukanani.

Kotona saan yöllisen inspiraation ja haluan jatkaa värityskirjasta alkunsa saanutta naisteemaa. Ensin kuvaan julistetta vinksahtaneista kuvakulmista. Sitten revin suurta julistetta pala kerrallaan ja kokoan sen uudestaan vaatekaappini oviin. Työ kestää kaksi tuntia, mutta olen lopputulokseen tyytyväinen.

Kuvasta tulee odotettua surullisempi kuva kauniista Keira Knighleystä. Puolikolmen aikaan olen valmis ottamaan valokuvia. Kuvan surullisuus vain lisääntyy, kun avaan vaatekaappini ovet ja kuva näyttää halkeavan keskeltä kahtia. Olkoon kuvat siis omistetty lähipiirini kärsiville naisille.

Värityskirja

Olen saanut eräältä ystävältäni rentoutumisvinkin: väritä värityskirjaa ainan ennen nukkumaanmenoa. Tämä vinkki mielessäni suuntaan Turun Akateemiseen kirjakauppaan ja ostan puuvärit. Illalla väritän sormeni kipeiksi siskolta saamani Batman-värityskirjan hahmoja. Jostain syystä haluan värittää ensin kaikki värityskirjan naishahmot. Suosikkini on Harley Quinn, joka oli myös lapsuudensuosikkini piirretyssä Batman -tv-sarjassa.

Värityskirjan kuvia värittäessäni mielessäni liitelee edestakaisin miljoonia asioita tulevasta työviikonlopusta pian taas alkaviin opintoihin. Alitajuisesti pohdin myös värityskirjan hahmojen kuvia ja sitä kuinka näin hahmot lapsena. Mielessäni pöyrii myös ideoita tulevista valokuvaprojekteista, joissa värityskirjan kuvia voi käyttää. Idean pidän vielä itselläni, mutta siihen liittyen on hyvä syy värittää ensin kirjan naishahmot.

Piknikpäivä

Vietämme kesäpäivää ystäväni Suvin kanssa istuskelemalla läheisessä puistossa piknikillä. Innokkaina valokuvaajina meillä on titetenkin eväiden ohella kamerat mukanamme. Vaihteleva sää ajaa meidät aika nopeasti sisälle, mutta ennen sitä kerkeän vielä kastaa varpaitani puiston kahluualtaassa. Tietenkin kummastuneiden katseiden seuratessa.

Sisällä hetken aikaa istuskeltuamme ja juoruiltuamme Suvi sanoo: "Jossu mä haluan että sä otat musta valokuvia!" Tuumasta toimeen. Kuvailemme eri osassa asuntoa täydellistä valaistusta etsien ja sellainen löytyy viimein keittiöstä. Innostumme nauramaan ja leikkimään sisällä takilla, sateenvarjolla ja hatuilla. Loppujenlopuksi nimenomaan hattukuvat ovat haiskimpia. Lopulta karsimme valtavaa kuvamäärää yhdessä tietokoneeni ääressä.

Alan innostua yhä enenmmän ihmisten valokuvaamisesta. Aluksi kun tuntui siltä, että ketään ei saanut kameran eteen edes houkuttelemalla, mutta nyt kun kaverit ovat nähneet valokuviani he tuntuvat melkein heittäytyvän eteeni: "Kuvaa minua!" Ja minähän kuvaa. On ihanaa kokea, että herättää luottammusta ja saa kuulla "Sun edessä on niin helppo keimailla!" -kommentteja.